Maalaisliiton kansanedustaja surmattiin raa’asti sata vuotta sitten – Älkää kostako, hän ehti sanoa omaisilleen

Punaiset teloittivat Juho Tulikouran sisällissodassa. Olen tuntenut vihaa, hänen jälkeläisensä Raija Tulikoura-Korhonen sanoo.
Sisällissota

Oveen koputettiin. Oli huhtikuinen yö Vehkalahden kunnassa Kymenlaaksossa vuonna 1918. Talon miniä Hanna meni avaamaan.

Miehiä oli neljä. Heillä oli kiväärit ja he vaativat hevosta.

Punaisten tappio sisällissodassa häämötti näköpiirissä. Tampere oli vallattu. Viimeisillä punaisten hallitsemilla alueilla tunteet alkoivat kuumentua.

Ovella räyhänneille miehille annettiin hevonen. Heti perään he vangitsivat myös talon isännän, Maalaisliiton entisen kansanedustajan Juho Tulikouran.

Sitten he menivät.

– Isoäitini muisteli aina, kuinka Juho sanoi lähtiessään omaisilleen painokkaasti, että älkää kostako, kertoo Raija Tulikoura-Korhonen.

Hän on Juho Tulikouran pojanpojan tytär. Ovea avaamaan mennyt Hanna on Tulikoura-Korhosen isoäiti.

– Isoäiti kertoi minulle paljon sisällissodasta, kun olin lapsi. Muut eivät asiasta puhuneet.

Maanviljelijä Juho Tulikoura oli valittu Suomen ensimmäiseen eduskuntaan vuonna 1907 Suomalaisen puolueen edustajana.

Eduskunnan tietokantojen mukaan hän istui puolueen edustajana miltei seitsemän vuotta, kunnes vaihtoi Maalaisliittoon helmikuussa 1914 aloittaneessa eduskunnassa.

Maalaisliiton kansanedustaja hän oli kevääseen 1917 saakka.

Tulikoura oli aktiivinen toimija myös kotiseudullaan.

Historian professori Kari Hokkasen mukaan Tulikoura oli muun muassa Vehkalahden kunnallislautakunnan esimies ja johti myös kunnallista työnvälitystoimistoa.

Vehkalahdella tiedettiin, että Tulikouran sympatiat olivat valkoisten puolella, kun sisällissota syttyi tammikuussa 1918. Varsinaisiin sotatoimiin 56-vuotias mies ei lähtenyt.

Haminan seutu oli punaisten vallassa. Tulikouran poika Ilmari hiihti kuitenkin linjojen läpi valkoisten puolelle. Hän liittyi valkoisten armeijaan ja taisteli rintamalla.

Valkoisten puolelle pyrki myös Ilmarin veli, Valter.

Punaiset olivat määränneet hallitsemillaan alueilla, että miesten oli pakko liittyä vallankumouksellisten armeijaan. Valter päätti kavereidensa kanssa karata pakko-otot välttääkseen.

Pakenijoiden suunnitelmat kuitenkin paljastuivat, ja heitä odotti jäällä punaisten väijytys.

Valterin ruumista ei koskaan löydetty. Suvun historiikissa hänen kuolinpäiväkseen on merkitty 1. huhtikuuta 1918.

Juho Tulikoura 29.5.1862-25.4.1918. (Kuva: Maria Seppälä / Tulikouran Sukukirja)

Noin viikko Valterin kuoleman jälkeen tuli yö, jolloin Tulikourien kodin oveen koputettiin.

Tutkija Mirja Turusen mukaan punaisten 10. huhtikuuta Haminan seudulla aloittamissa laajamittaisissa pidätyksissä oli kyse hyvin pitkälti vimmaisesta kostamisesta.

Valterin ja hänen kavereidensa surmaamista voi selittää sotataktisilla syillä, mutta nyt oli hieman toisenlainen vire. Pidätetyt olivat yhteiskunnan hyväosaisia: opettajia, toimittajia, pappeja, lääkäreitä, pormestari. Tulikouran kansanedustajan tausta sopi hyvin samaan joukkoon.

– Haminassa vaikutti hyvin tiukaksi tunnettu punapäällikkö Jaakko Uski, jonka visiona vaikuttaa olleen eliitin vainoaminen. Uskon hänen olleen pidätysten takana, Turunen sanoo.

Tutkijan mukaan Kymenlaakson alue tunnettiin muutenkin punaisten jyrkkyydestä. Alueella oli isoja tehtaita ja satamia, minkä vuoksi vastakkainasettelulla oli syvät juuret.

– Alueella korostui voimakkaasti työläiset vastaan rikkaat herrat -ajattelu. Varhaisen järjestäytyneisyyden vuoksi alueelle kyettiin luomaan myös tehokas vakoiluorganisaatio, joka auttoi valkoisten löytämisessä.

Tulikoura ja muut vangitut koottiin Haminaan. Sieltä heidät kuljetettiin noin 60 kilometrin päähän Kouvolaan, joka oli sisällissodassa merkittävä punaisten keskus.

Veripellot. Karmiva nimi tunnetaan Kouvolassa hyvin. Pelloista ensimmäinen sijaitsi lähellä kylän keskustaa. Siellä Tulikoura ja muut Hamina–Vehkalahti-alueen vangit teloitettiin.

Turunen arvelee, että Tulikouran kohtaloksi koitui 19.–20. huhtikuuta välinen yö, joka oli uhrien lukumäärältään kaikkein julmin. Silloin teloitettiin noin kaksikymmentä valkoista.

Tulikouran viralliseksi kuolinpäiväksi on merkitty 25. huhtikuuta 1918.

Yksi uhreista oli myös Vehkalahden kirkkoherra Gustaf Adolf Taube, jonka kerrotaan saarnanneen teloittajilleen ennen ampumista. Saarnan myötä osa punaisista olisi itkenyt ja kieltäytynyt ryhtymästä väkivallantekoihin.

Taubeen liittyy myös muita kertomuksia. Tulikoura-Korhosen mukaan kirkkoherran rinta olisi viilletty auki ristin muotoon ja haavat olisivat olleet täynnä suolaa.

Lopuksi uhrit haudattiin maahan.

Punaisten tekemien teloitusten äänten kerrotaan kuuluneen Kouvolassa ihmisten koteihin. Laukauksia, huutoja, valitusta, itkua. Se lisäsi paikallisessa väestössä pelkoa.

– Pelon vuoksi punaiset siirsivät teloitukset lopulta Korian sillalle, joka oli helpompi paikka siksikin, että routaiseen maahan ei tarvinnut kaivaa kuoppia, vaan ruumiit pudotettiin veteen, Turunen kertoo.

Juho Tulikoura siunattiin yhtä aikaa kahden muun vainajan kanssa. Kahden muun vainajan henkilöydestä ei ole varmaa tietoa. (Kuva: Maria Seppälä / Raija Tulikoura-Korhosen Albumi)

Valkoiset valtasivat Kouvolan toukokuun alussa.

Uudet vallanpitäjät pakottivat punaiset vangit kaivamaan veripellon uhrit haudoistaan ylös. Vainajat kuljetettiin Kouvolan keskustaan tutkittaviksi ja pestäviksi. Siellä omaiset saivat käydä tunnistamassa vainajia.

Valkoisten sotilaiden kanssa Kouvolaan saapunut Ilmari Tulikoura etsi isäänsä, mutta ei löytänyt. Lopulta pois lähtiessään hän huomasi tutun näköisen flanellipaidan.

Ilmarilta kuultujen kertomusten mukaan vainajan kasvoja oli runneltu. Aiemmin musta tukka oli harmaantunut lähes valkoiseksi.

Se tulkittiin yhdeksi merkiksi punaisten harjoittamasta kiduttamisesta. Kouvolassa kerrottiin useita vastaavanlaisia tarinoita. Ne tekivät Kouvolan veripelloista kuuluisan koko maassa.

Valkoisten kertomuksissa paikasta tuli Turusen sanojen mukaan ”punaisten kauhutekojen Golgata”, joka todisti hävinneen osapuolen raakuutta ja julmuutta.

Turunen on kuitenkin tutkimuksissaan tuonut esiin, että suurin osa kidutuspuheista on vahvasti liioiteltuja.

Huhut levisivät, kun paikalliset ihmiset kävivät katselemassa riveihin asetettuja ruumiita. Harva oli nähnyt väkivaltaisesti kuollutta ihmistä, puhumattakaan sellaista, joka on ollut pari viikkoa maan alla.

– Yksi perusväite tarinoissa on se, että jalkoja ja käsiä olisi poltettu tulikuumalla raudalla tai hapolla, kun iho näytti irtoilevan niistä omituisesti. Oikeuslääkärin avulla selvitin, että se on ihan normaali mätänemisprosessiin liittyvä ilmiö, Turunen sanoo.

Kokonaan Turunen ei kuitenkaan halua kiduttamista tai jo kuolleiden ruumiin rusikoimista kiistää. Sitä on voinut tapahtua.

Tulikouran ruumiintarkastuskertomuksessa mainitaan vain niskassa näkyvä, luodin aiheuttama ampumajälki. Paperissa on myös maininta, että ruumiista luultiin aluksi toisen henkilön ruumiiksi.

– Se voisi osoittaa todeksi kertomuksen siitä, että hänen kasvonsa olivat tunnistamattomassa kunnossa.

Suolan sirottelu kirkkoherra Tauben auki viilleltyyn rintaan ei pidä Turusen mukaan kuitenkaan paikkaansa. Vastaavia on kerrottu keskiajalta lähtien.

Suru Tulikouran talossa on varmasti ollut suunnaton, Raija Tulikoura-Korhonen sanoo. Ensin oli mennyt Valter, nyt talon isäntä.

Tulikoura-Korhonen ei muista, että surusta olisi kuitenkaan paljoa kerrottu. Aihe oli niin kipeä, että perisuomalaiseen tapaan siitä vaiettiin.

Tulikouran sukukirjassa todetaan talon elämän olleen kuin halvaantunut: ”Perheenjäsenet liikkuivat kuin varjot, äänettöminä ja ilottomina”.

Ilmari Tulikouran aggressiivisesta reaktiosta suruun tuli kuuluisa.

Hän tappoi teloitustyyliin runoilija Kasperi Tantun Kouvolan seurahuoneella pian sen jälkeen, kun Juho Tulikouran ruumis oli kaivettu ylös väliaikaisesta haudastaan.

– Ilmari halusi kostaa. Hän raahasi Tantun kadun toiselle puolelle ja ampui miehen. Se on tyyppiesimerkki siitä, millaisia kostotoimenpiteet olivat aluksi. Kiihko purkautui väkivaltaisesti, Turunen sanoo.

Pian tappamisesta tuli järjestelmällistä.

Kouvolassa opittiin tuntemaan toinenkin veripelto, kun valkoiset teloittivat kasarmin pellolla yli 120 punaista.

– Älkää kostako, Raija Tulikoura-Korhonen toistaa hitaasti ja katsoo ulos.

Juho Tulikouran kotiväelleen sanomiin viimeisiin sanoihin kätkeytyy hänen mielestään paljon.

Isoäidin kertoman mukaan sisällissodan jälkeen punaisille perheille annettiin Tulikouran talossa leipää kuten ennenkin.

– Samaisten perheiden isät olivat sodan aikana käyneet talossa uhkailemassa. Tulikouran suvussa haluttiin silti totella Juhon sanoja.

Raija Tulikoura-Korhonen kuuli lapsena isoisoisänsä kohtalosta omalta isoäidiltään. – Muut eivät asiasta puhuneet. (Kuva: Maria Seppälä)

Helppoa surun ja katkeruuden käsitteleminen ei kuitenkaan ole ollut.

Tulikoura-Korhonen sanoo tunteneensa vihaa. Sisällä on ollut usein möykky, jolle ei ole sanoja. Lapsena hän kuuli toistuvasti olevansa herrasperheen lapsi, jolla on helppo elämä.

– Kun menin oppikouluun, minulle sanottiin, että mitäs täällä teet, viet vain muiden paikat, eihän sinun koskaan tarvitse elämässäsi mitään tehdä.

Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaa hän ei ole voinut koskaan lukea. Näkökulma asettuu liikaa toiselle puolelle.

– Valkoiset eivät olleet yksin pahoja. Viha oli puolin ja toisin kiihtynyttä, ja molemmat tekivät kauheuksia. Se pitäisi tulla esiin.

Mirja Turunen sanoo ymmärtävänsä Tulikoura-Korhosen näkemystä.

Valkoisen osapuolen edustajat ovat joutuneet Suomessa puolustuskannalle.

Se johtuu pitkälti siitä, että punaisten kokemukset vaiennettiin sodan jälkeen puoleksi vuosisadaksi.

Kun ne pääsivät julkisuuteen ja tutkimusten aiheiksi 1960-luvulta lähtien, asetelma keikahti korostamaan heidän uhriuttaan.

Sekin asetelma on kuitenkin hiljalleen murtumassa, puolen vuosisadan jälkeen.

– Nyt, kun olen kiertänyt luennoimasta aiheesta paljon, olen huomannut, että ihmiset uskaltavat katsoa rajalinjojen yli. Sodassa tehdään aina vääryyksiä, molemmilla puolilla. Tämän päivän ihmisillä tuntuu olevan vain vilpitön halu tietää, mitä tapahtui ja miksi.