Lastenkodissa kasvanut romani kannustaa tovereitaan: ”Mannetouhut voisi kokonaan unohtaa”

Jeppe Isbergin äiti elätti itsensä myymällä pimeää viinaa. Poika valitsi toisenlaisen tien.
Henkilö

Hyvin pian käy selväksi, että tällä miehellä on asiaa. Kaikesta löytyy mielipide, niin turvapaikanhakijoista, puurakentamisesta kuin ensimmäisen työntekijän palkkaamisesta.

Kuljetusalan yrittäjä Jeppe Isberg herää kotonaan Vantaan Seutulassa harva se päivä kello viisi ja hyppää kuorma-autoonsa. Usein hän palaa kotiin vasta myöhään illalla.

Samalla hän hoitaa sydämensä asioita. Yrittää vaikuttaa romanien asemaan yhteiskunnassa.

Ratin takana on aikaa ajatella.

Isberg ponnistaa Vantaan Tikkurilasta, pienestä puisesta mökistä. Kodissa oli porstua, pieni eteinen, keittiö ja kamari.

Isä oli häipynyt Ruotsiin. Äiti yritti selvitä neljän lapsen kanssa. Avuksi tuli viina. Sitä äiti möi henkensä pitimiksi. Pöytäviinaa, vodkaa, sorbusta. Asiakkaina kävivät niin puliukot kuin poliisit.

– Hyvin pian minulle valkeni, mikä on marssijärjestys tässä yhteiskunnassa, Isberg muistelee lapsuuttaan.

Kotoaan hän lähti ensimmäisen kerran kolmikuisena, kun viranomaiset hakivat hänet lastenkotiin. Välillä hän palasi takaisin. Piipahti Ruotsissakin.

– Viidennen luokan kävin kotoa käsin. Muistan, että aamuisin minua väsytti niin hirveästi, että koulumatkallakin olisi tehnyt mieli kömpiä lehtilaatikkoon nukkumaan.

Kotona ei öisin nukuttu. Se oli parasta aikaa bisnekselle.

Lastenkodista tuli Isbergin pelastus. Hämeenkosken Päiväkumpu oli ja on edelleen romanien oma lastenkoti.

Vanhan pappilan ympäristössä oli sekä tilaa että välittäviä ihmisiä. Päiväkummussa Isberg oppi, mitä ovat moraali, vastuunkanto ja oikeudenmukaisuus.

– Minulla oli paljon kavereita, minä todella tykkäsin olla siellä. Yhteisö oli tiivis.

Lähimetsistä tuli pojalle henkireikä. Metsään hän pakeni esimerkiksi seitsemännellä luokalla, kun selvisi, että isä ja täti oli murhattu länsinaapurissa. Nuoren mielen oli hankala käsittää asiaa.

– En saanut mitään kriisiapua, mutta luonto piti minut ruodussa.

Isbergistä kasvoi varsin tasapainoinen nuori mies, hän kävi peruskoulun ja suoritti ammattikoulussa koneistajan tutkinnon. Armeijassa hän läpäisi aliupseerikoulun.

Kaikki romanit eivät pärjää elämässä yhtä hyvin, sen Isberg auliisti myöntää.

Suomen noin 10 000 romanista noin puolen arvellaan olevan työttömänä. Suurelle osalle istuminen koulunpenkillä ei maistu.

Monen elämään kuuluu osattomuutta, rikollisuutta ja päihteitä. Isbergin mukaan syrjäytyminen on yksi ongelmien vyyhti. Perheissä vanhemmuus on hukassa. Mielenterveysongelmat vaivaavat.

Isberg kuvaa, että romanit on tietoisesti näivetetty, tapettu pikkuhiljaa, väheksytty maanrakoon.

– Minullakin, jolla on asiat hyvin, on välillä maaton olo. Missä se minun Suomeni on?

Missä se minun Suomeni on?

Jeppe Isberg

Isbergin mielestä romanien tilannetta pitäisi lähteä kohentamaan yhdessä.

Valtaväestö luulee tietävänsä paremmin miten vähemmistöjen asiat pitäisi hoitaa, Isberg kummastelee. Luulo ei pidä paikkaansa.

Isberg painottaa, että romanit pitää saada kouluun, töihin ja armeijaan. Heitä pitää tukea tavallisessa arjessa.

– Sieltähän se lähtee. Että on elämä, jossa äiti ja isä lähtevät aamulla töihin, ja lapset menevät kouluun. Nämä ovat lopulta hyvin yksinkertaisia asioita.

Hän myös viittaa Euroopan unionin romanipoliittisen ohjelmaan.

– Siinä on paljon hyviä asioita, ne pitää vain saada käytäntöön.

Vastuuta pitää vierittää myös romaneille itselleen, Isberg muistuttaa. Hän toivoo, että romaniyhteisö heräisi.

– Kaikkien sukukuntien pitää nyt miettiä, miten voimme olla mukana tässä yhteiskunnassa. Jos emme rupea tekemään asioita yhdessä, meille käy huonosti.

Romaneille suvut ovat tärkeitä. Sukujen väliset kiistat ovat välillä verisiäkin.

Isberg vaikuttaa Romano Mission hallituksessa.

– Yritän vakuuttaa ihmisille, että kurotelkaa samoja asioita kuin muutkin, Isberg sanoo.

Romanit ovat olleet vuosisatoja ympäri Eurooppaa vainottu ryhmä. Suomessa romanit saivat maan itsenäistyttyä samat oikeudet kuin muutkin, mutta käytännössä asema on ollut kantaväestöä heikompi. Vaikeudet ovat jättäneet jälkensä.

Moni romani on luovuttanut, eikä edes pyri elämässään kovin korkealle.

– Eihän kukaan jaksa jatkuvasti hakata päätään seinään. Olen sanonut heille, että uskokaa itseenne, teillä on vain taivas rajana.

Itse olen pärjännyt elämässä sillä, että olen tehnyt enemmän kuin paljon, Isberg pohtii.

– Olen yrittänyt kulkea askeleen edellä muita ja kohdata ihmiset ihmisinä. Sillä tavalla luottamusta on tullut.

Työura urkeni kuljetusliike Vähälän leivissä. Laman puhjettua 1990-luvulla Isberg siirtyi työskentelemään yritykselle aliurakoitsijana. Yrittäjänä hän on toiminut siitä asti.

Töitä riittää, mutta Isberg ei suunnittele palkkaavansa lisää väkeä. Tai ehkä joskus, hän miettii.

– Logistiikka-ala kiinnostaa nuoria romaneja. Voisin palkata heitä aina vuodeksi ja ottaa sen jälkeen uudet nuoret. Ensimmäinen työpaikka kun on hankalin saada.

Jeppe Isberg tekee pitkää päivää ratin takana. Yrittäjänä hän toivoo voivansa joskus palkata romaninuoria.

Romanikulttuuri herättää edelleen ennakkoluuloja.

Moni pitää huomaamattaan tiukemmin kiinni käsilaukustaan nähdessään romaneja. Pukeutuminen pistää silmään: nuoria miehiä suorissa housuissa, kauluspaidoissa, pikkutakissa ja kävelykengissä. Naisia röyhelöpuseroissa, leveissä samettihameissa ja esiliinoissa.

Isberg myöntää, että välillä romanit käyttäytyvät stereotypioita vahvistaen. Hän itse ei välitä ”elostelusta”.

– Siis sellaisesta ”hoi, kuule mie tulin hakemaan sinulta töitä”. Tuollaiset mannetouhut voisi kokonaan unohtaa ja käyttäytyä niin kuin muutkin.

Isbergin mukaan romanien pitäisi jättää sivuun kulttuurin huonot puolet. Ne, joita
käytetään myös aseena romaneja vastaan, hän sanoo ja viittaa esimerkiksi verikostoon.

Isberg muistuttaa, että kulttuurissa on paljon hyvää. Romanit esimerkiksi kunnioittavat vanhuksia aivan eri tavalla kuin suomalaiset yleensä.

Miehellä on konkreettisia suunnitelmia romanien hyväksi.

Romano Missio täyttää tänä vuonna 110 vuotta. Se toimii valtakunnallisena lastensuojelun, sosiaalialan, hengellisen työn sekä koulutusalan palvelujärjestönä.

Hommia paiskotaan niin vankiloissa kuin lastensuojelussa. Tärkein työ on Päiväkummun lastenkodin ylläpitäminen, siis sen samaisen, jossa Isberg vietti lapsuutensa.

Haaveissa on muun muassa kunnostaa Sipoossa tila, jonka yhdistys sai 1950-luvulla testamentin kautta. Projekti tarvitsisi kipeästi rahoitusta.

– Sipooseen saisimme keskustoimiston, siellä voisi järjestää kursseja ja koulutusta. Siellä voisivat myös romanikerjäläiset päästä suihkuun ja yöpymään, Isberg innostuu.

Romaniaktiivi ei kaihda vaikeitakaan puheenaiheita. Isberg haluaisi nostaa esiin myös vähemmistöjen aseman vähemmistössä.

Isberg kuvailee, että romanit kääntävät selkänsä homoille ja lesboille. Heillä ei ole mitään asiaa perheeseen. Moni on päätynyt itsemurhaan.

– Minua suorastaan inhottaa tällainen ylenkatsominen.

Isberg haluaa vaikuttaa, eikä palo rajoitu vain romaniasioihin. Takana on keskustan eduskuntavaaliehdokkuus, ja mielessä siintävät jo kunnallisvaalit.

Jos Isberg saisi päättää, hän muuttaisi monta asiaa.

Suomessa olisi tasavero, yli 50-vuotiaiden työntekijöiden asemaa parannettaisiin, ja maan rajat suljettaisiin pakolaisvyöryn hillitsemiseksi.

Mutta entä jos Isberg saisi valita vain yhden asian, jonka voisi muuttaa?

Mies pohtii hetken.

– Eduskunnassa pitäisi olla kiintiöpaikat yhdelle romanille ja yhdelle saamelaiselle, hän lopulta ehdottaa.

Tiedän miltä tuntuu ponnistaa tyhjän päältä.

Jeppe Isberg

Isberg vaikuttaa myönteiseltä henkilöltä. Hän ei ole luovuttanut.

– Tiedän miltä tuntuu ponnistaa tyhjän päältä. Jalkojeni alla oli vain näkymätön hyppylauta ja voimana usko omiin kykyihin.

Yrittäjän pitkät päivät johtivat lopulta avioeroon. Liitosta jäi kolme ihanaa, nyt jo aikuista tytärtä, jotka ovat kukin löytäneet oman paikkansa yhteiskunnasta.

Nyt kotona odottaa myös uusi rakkaus, avovaimo.

Mistä Isberg vielä haaveilee?

– Kun minä lähden täältä, haluan jättää jälkeni, että näinkin voi tehdä ja elää.

Esikuva, se tämä mies haluaa olla uusille sukupolville.

Palataan vielä hetkeksi perheen pariin. Sisarukset ovat hengissä, kukin oman tiensä kulkeneina.

Entä äiti? Miten kovia kokenut poika suhtautuu häneen?

Isberg sanoo ymmärtävänsä. Kun mistään ei saanut jalansijaa, 1960- ja 1970-luvuilla eläneelle romaninaiselle mahdollisuudet olivat rajalliset.

– Ymmärrän vihan ja katkeruudenkin. Häneltähän vietiin lapset.

Äiti menehtyi viitisen vuotta sitten. Isberg vietti viimeiset viikot tämän luona. Oli lähellä. Arvosti.

Hetket olivat tärkeitä heille molemmille. Viimeinen sana, jonka äiti lausui, oli Jeppe.

Juttu on alun perin ilmestynyt Suomenmaan aikakauslehdessä 12.2.2016. Suomenmaan voit tilata täältä .