Kokeeko maalaispihojen ketterä saalistaja sukulaisensa surullisen kohtalon? Kanta taantunut huolestuttavasti
Suomessa tavatuista pienpedoista vesikko on jo menetetty, sillä viimeisen kerran laji tavattiin Sotkamossa vuonna 1992.
Vesikon tapaus ei jää välttämättä viimeiseksi. Joidenkin arvioiden mukaan toinenkin pienpeto, hilleri, on jo samalla sukupuuton tiellä, eikä laji ole edes rauhoitettu. Toistaiseksi se on määritelty vaarantuneeksi, ja siirtyminen seuraavaan, erittäin uhanalaisten lajien kategoriaan, saattaa olla vain ajan kysymys.
Siinä missä minkkejä ja näätiä metsästetään vuosittain kymmeniä tuhansia, hillereitä jää ansoihin ehkä muutamia kymmeniä. Se kertoo siitä, että laji on taantunut jo todella vähiin. Eläintä tavataan lähinnä Itä-Suomessa ja Kymenlaaksossa, mutta hyvällä tuurilla lajiin voi törmätä myös vaikkapa itäisellä Uudellamaalla tai Kainuussa.
Hilleri on suunnilleen samankokoinen kuin minkki, johon sen voikin sekoittaa. Hillereitä menee myös minkinloukkuihin ja niin sanottuihin hetitappaviin rautoihin. Harvinaisia eläimiä menetetään siten minkin- tai näädänpyynnin sivusaalina.
Jos hilleri rauhoitettaisiin, hetitappavat raudat pitäisi luultavasti kieltää, ja hyödyllinen minkinpyynti vaikeutuisi. Esimerkiksi Suomen Ympäristökeskuksen erityisasiantuntija Riku Lumiaro on kuitenkin arvioinut, ettei pienpetojen tehometsästyksen väheneminen räjäyttäisi minkkikantaa. Joissakin tutkimuksissa on havaittu, että juuri tehometsästys saa pienpedot lisääntymään kiivaammin.
– Jos tehopyyntiä ei olisi, ei minkeille jäisi tyhjiä elinalueita. Ne huomaisivat uusien reviirien olevan jo asuttuja. Se vähentäisi poikasten määrää, Lumiaro arvioi Ylelle vuonna 2019.
Hilleri on Suomen luonnossa verrattain tuore tulokas. Laji levisi Suomeen 1800-luvulla Karjalan Kannaksen kautta. Ensimmäisen kerran se tavattiin Viipurista vuonna 1873 ja 1930-luvulla laji oli levinnyt laajalle alueelle Suomen eteläisellä puoliskolla.
Helsingin Sanomien koostama kuvaus lajista vuodelta 1939 on lennokas: ”Hilleri on harvinaisen kiukkuinen ja sitkeähenkinen eläin, joka pystyy tappamaan kanoja suurella taidolla, verottaa kellarissa säilytettävien lihatiinujen sisältöjä, pystyy surmaamaan lampaita, porsaita ja kissoja, käypä sylilasten kimppuunkin, kiipeä öisin hevosen selkään, missä imee verta puremastaan haavasta j.n.e”.
Tosiasiassa hilleri on luonteeltaan minkkiä paljon säyseämpi, mutta kanatarhaan sitä ei kannata päästää. Hilleri saalistaa mielellään jyrsijöitä, erityisesti rottia, joita perinteisessä maatalousympäristössä riitti.
Maaseudun hiljentyessä ja maatalouden tehostuessa ja muuttuessa hygieenisemmäksi, hillerille koittivat vaikeammat ajat. Toinen paha takaisku on ollut avokaatopaikkojen sulkeminen ja peittäminen. Rotanmyrkylläkin on ollut osuutensa.
Suomessa hilleri on ollut ihmisen toiminnasta riippuvainen laji, eikä se oikein ole sopeutunut Suomen talviin, jotka ovat tosin nekin muuttuneet.
Keski-Euroopassa ja Brittein saarilla hillerin pelastuksena on ollut kaupungistuminen. Suomessakin kaupungeissa löytyisi hillerien ruuaksi rottia ja kaneja, jos samoihin ympäristöihin saataisiin jostain hillereitä.