Keskustaopiskelijoiden puheenjohtajaa Miriam Putulaa kiusattiin koko peruskoulun ajan – "Itkin usein, että miksi juuri minä"
Jospa tänään ei tarvitsisi olla yksin, alakouluikäinen Miriam Putula ajatteli kouluun mennessään. Eikä ajatus jäänyt vain yhteen aamuun. Se kävi mielessä hyvin usein.
Putulaa kiusattiin koko peruskoulun ajan. Ala-asteella kiusaaminen oli pääasiassa sitä, että hänet suljettiin ulos porukasta. Putula ei kokenut perinteisiä tyttöjen leikkejä omakseen eivätkä pojatkaan oikein ottaneet häntä mukaan.
Putula jäi yksin.
Sitten alkoi tulla kaikenlaista huutelua ja nimittelyä. Putula tuli pieneen sivukylän kouluun vielä pienemmältä sivukylältä. Hän oli se toisen kylän lapsi, ulkopuolinen, johon oli helppo kohdistaa kiusantekoa.
Opettajat vaihtuivat miltei joka vuosi. Heillä ei ollut resursseja huomata tilannetta, sillä Putula oli kiltti oppilas, joka suoritui kaikesta hyvin.
Kotonakaan hän ei välittänyt kertoa vanhemmilleen asiasta. Kiusaaminen sai jatkua.
– Muistan, kuinka valvoin tosi paljon öitä. Se tuntui raskaalta. Lapsena en osannut sanoittaa asiaa kunnolla, tuntui vaan tosi pahalta.
Kuutosluokalla Putula vaihtoi koulua. Yksi syy siihen oli se, ettei hän halunnut enää olla vanhassa koulussaan.
Yläasteen Putula kävi Pudasjärven keskustassa. Siellä nimittely vain yltyi.
Putula oli kympin oppilas, aktiivinen kaikessa. Hän tykkäsi opiskelusta, tervehti opettajia käytävillä ja osasi vastata kysymyksiin tunneilla. Kokeista tuli kiitettäviä arvosanoja.
Nörtti, ivasivat kiusaajat.
Kun Putula ei joskus tiennyt vastausta johonkin opettajan esittämään kysymykseen, räjähti osa luokasta nauramaan, että eikö Putulakaan tiennyt.
– Putula sitä, Putula tätä, koko ajan huudeltiin jotakin. Minuun oli varmaan helppo purkaa jotain pahaa oloa.
Koko kolmen yläastevuoden ajan Putulalle ladeltiin törkeyksiä. Ne osuivat kipeästi. Huoritteluakin tuli. Ja kun Putula alkoi harrastaa taekwondoa, kiusaajat alkoivat matkia ja pilkata häntä.
Koulussa Putula osasi kuitenkin pitää pokkansa. Hän esitti, ettei välitä. Opettajille tai vanhemmilleen hän ei kertonut kiusaamisesta edelleenkään.
Täysin yksin Putula ei kuitenkaan enää ollut. Hänellä oli kavereita. Hän oli aktiivinen koulun tukioppilaissa ja oppilaskunnan hallituksessa. Hän sanoi rohkeasti mielipiteensä.
– Ehkä en näyttänyt niin reppanalta, että kukaan olisi osattu puuttua tilanteeseeni.
Iltaisin Putula kuitenkin itki usein yksin. Tuntui niin pahalta. Miksi juuri minä, hän kysyi toisinaan.
– En koskaan lintsannut. Kouluun menin aina, vaikka ei olisi huvittanut, hän sanoo hiljaa.
– Minulla oli onneksi hyvä perhe: hyvät vanhemmat ja sisarukset. Heiltä sain terveen itsetunnon. Aina tiesin, että on ihmisiä, joille kelpaan.
– Haluan Ouluun lukioon, Putula sai sanotuksi vanhemmilleen kahdeksannella luokalla.
Syytä hän ei perustellut, mutta tahto oli kova. Sisällään hän tiesi, että kiusaamiselle on saatava loppu.
Kun Putula istui yhdeksännen vuoden jälkeisenä syksynä Oulun lyseon oppitunneilla, hän tiesi tulleensa oikeaan paikkaan. Siellä oli coolia olla kiinnostunut opiskelusta.
– Sain heti elämäni parhaimpia ystäviä. Sain oikeasti olla omankaltaisteni seurassa. En ollut enää silmätikku. Silloin ymmärsin, että olen sittenkin ihan hyvä tyyppi.
Putula kirjoitti ylioppilaaksi ja pääsi yliopistoon. Vasta sitten hän uskalsi kertoa vanhemmilleen, millaisia hänen peruskouluvuotensa olivat olleet.
Vanhemmat olivat yllättyneitä ja hyvin pahoillaan. Muitakin Putulan sisaruksia oli kiusattu koulussa, mutta Miriamin kohdalla kiusaamiskokemukset olivat jääneet huomaamatta.
Syytä vuosia kestäneelle vaikenemiselle Putula ei osaa sanoa.
– Siinä oli vaan valtava kynnys, en halunnut puhua asiasta. Ymmärrän niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät uskalla kertoa kenellekään.
Lapsia ei saa Putulan mielestä kuitenkaan missään nimessä syyllistää siitä, että he eivät avaudu kokemuksistaan vanhemmille.
– Se on aikuisten tehtävä huomata paha olo ja luoda sellainen turvallinen ilmapiiri, jossa voi kertoa kaikesta. Lapsen vastuulle sitä ei voi laittaa.
Kiusaajiensa kanssa Putula ei ole jutellut sen koommin. Joskus he ovat tulleet vastaan esimerkiksi kaupassa.
Alkuun Putula tunsi niissä tilanteissa sisällään ”kiehuntaa”. Nykyään hän ei enää ajattele mitään.
– Hyviin tapoihin kuuluu tervehtiä, sen tietenkin teen. En halua jäädä asioihin roikkumaan, on vain katsottava eteenpäin, vaikka se tuntuu välillä vaikealta.
Putula sanoo käyneensä sisällään läpi monenlaisia tunteita, mutta ammattiapua hän ei ole koskaan tarvinnut. Hän kertoo osanneensa käsitellä asian mielessään. Vanhempien ja ystävien tuki on ollut korvaamaton.
– Arpia kiusaaminen on tietenkin jättänyt, sitä en voi kiistää, mutta eivät ne elämääni enää vaikuta.
– Ymmärrän kuitenkin senkin hyvin, että moni muu koulukiusattu kärsii huonosta itsetunnosta ja mielenterveysongelmista.
Kiusaamisen sijaan pitäisi puhua väkivallasta.
Miriam Putula
Nykyään Putula, 24, on keskustaopiskelijoiden puheenjohtaja. Viime vuonna hän johti Oulun yliopiston ylioppilaskuntaa puheenjohtajan roolissa. Merkittäviä vaikuttamisen paikkoja nuorelle iälle.
Putula sanoo tiedostavansa, ettei monelle muulle kiusatulle käy yhtä hyvin. Siksi hän kokee päättäjänä kantavansa erityistä vastuuta kiusatuista ja heikompiosaisista.
– Kiusaamista ja poissulkemista tapahtuu joka paikassa: yliopistossa, työpaikoilla, missä vain. Sille pitää olla ehdoton nollatoleranssi.
Putulaa huolestuttavat koulujen resursseihin tehtävät leikkaukset. Sen hän kokee olevan suoraan pois kiusaamisen vastaisesta ja syrjäytymistä ehkäisevästä työstä.
– Ei koulussa opetella vain niitä lukutaitoja tai matematiikkaa. Siellä opetellaan sosiaalisia taitoja ja ihmisenä olemista. Jonkun pitää auttaa lapsia siinä, että he oppivat sietämään ja kunnioittamaan erilaisuutta.
Kiusaamisesta pitäisi Putulan mukaan puhua rehellisesti oikeilla termeillä.
– Kiusaamisen sijaan pitäisi puhua väkivallasta. Jatkuva haukkuminen on henkistä väkivaltaa. Sen ymmärtäminen alleviivaa sitä, millä vakavuudella asiaan pitää suhtautua.
Suomenmaa julkaisee Miriam Putulan haastatteluun uudelleen. Juttu on julkaistu alunperin 29.12.2019.