Keskittämispuheet hallitsivat – sitten keskusta sai korkeakouluista vastaavan salkun ja suunta muuttui
Moni keskustalainen oli tyytyväinen kesällä 2019, kun hallituksen salkkujaosta kerrottiin julkisuuteen.
Puolueen lähteminen mukaan demarivetoiseen hallitukseen rajun vaalitappion jälkeen jakoi mieliä, mutta tiede- ja kulttuuriministerin salkku oli jotain sellaista, jota keskustalaiset olivat toivoneet pitkään.
Koulutusasiat olivat edellisen kerran keskustalaisen ministerin vastuulla 1970-luvulla. Marjatta Väänänen toimi opetusministerinä syyskuusta 1976 toukokuuhun 1977.
Nyt keskusta ei saanut täyttä opetusministerin vastuuta, mutta tiedeministerille kuuluu korkeakoulupolitiikka. Sitä pidettiin keskustassa merkittävänä.
Puolitoista vuotta myöhemmin onkin aika kysyä, mikä korkeakoulupolitiikassa muuttui keskustalaisen ministerin myötä.
– Paljonkin, keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko sanoo.
Hän aloitti tiede- ja kulttuuriministerinä vuosi sitten kesällä, mutta jäi elokuussa 2019 vuodeksi äitiyslomalle. Tiede- ja kulttuuriministerin tehtäviä hoiti sillä aikaa Hanna Kosonen.
Saarikko huomauttaa, että tiede- ja kulttuuriministerin salkku on paljon muutakin kuin korkeakoulupolitiikkaa. Siihen kuuluvat olennaisesti myös kulttuuri-, liikunta-, nuoriso- ja kirkkoasiat.
– Ne kaikki ilmentävät hyvin laajasti yhteiskunnan henkisiä arvoja. Siksi keskustassa kutsumme tätä sivistyssalkuksi, Saarikko luonnehtii.
Mutta jos puhutaan korkeakoulupolitiikasta, siinä olennainen muutos on Saarikon mukaan työrauha.
Korkeakoulukenttä on ollut viime vuosina jatkuvien uudistusten kohteena. Tahti on ollut monille korkeakouluille suorastaan hengästyttävä.
Viime vaalikaudella opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) puhui voimakkaasti yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen profiloitumisen sekä yhdistymisen puolesta. Korkeakoulukentällä se herätti huolen joidenkin yksiköiden lakkauttamisesta.
– Kaikki se aiheutti korkeakouluille vakauden ja kehittämisrauhan puutetta. Siihen olemme halunneet tässä hallituksessa vastata, Saarikko sanoo.
Yksi iso ongelma korkeakouluissa on ollut se, että niiden omaehtoiselle kehittämistyölle ei ole ollut aikaa ja resursseja. Eikä sitä työtä ole välttämättä arvostettukaan. Ohjeita, määräyksiä ja uudistuksia on tullut paljon ylhäältä päin.
– Me olemme halunneet luottaa korkeakoulujen omaan kykyyn ja rohkeuteen tehdä valintoja. Korkeakouluilla on usein paras käsitys niiden oman alueen tarpeista, Saarikko summaa.

Luottamuksen merkitys nousee esiin myös yliopistokenttää edustavan Keijo Hämäläisen puheissa.
Hän on Suomen yliopistojen rehtorineuvoston UNIFI ry:n puheenjohtaja sekä Jyväskylän yliopiston rehtori.
Hämäläisen mukaan yliopistot ovat toivoneet jo pitkään itsenäisempää roolia sekä luottamusta siihen, että opetuksen laatu säilyy yliopistojen omasta päätöksenteosta huolimatta.
– Tunne on vahvasti sellainen, että meihin on nyt luotettu. Koronarajoituksienkin kohdalla meidän toiveitamme ja ajatuksiamme on kuunneltu opetus- ja kulttuuriministeriössä hyvin, Hämäläinen sanoo.
Hän vahvistaa Saarikon näkemyksen, että pitkään muutosten kourissa ollut korkeakoulukenttä on tällä vaalikaudella saanut kauan kaivattua työrauhaa, jos koronaviruksen aiheuttamia lisäponnistuksia ei oteta lukuun.
Jo hallituksen alku oli vakuuttava.
– Kun Saarikko piti ensimmäisen linjapuheensa korkeakoulu- ja tiedekentälle, osoitti hän heti olevansa hyvin perehtynyt asioihin. Se loi uskoa, että meidänkin näkemyksiämme ja rooliamme tullaan huomioimaan.
Toiminta on jatkunut samanlaisena senkin jälkeen, Hämäläinen näkee.
– Sekä Saarikko että Kosonen ovat osoittaneet, että he tuntevat yliopistojen asiat. Molemmat ovat olleet hyvin tavoitettavissa ja myös itse aktiivisia meidän suuntaamme. Kumpikin on osoittanut merkittävää arvojohtamisen kykyä, kun negaatioilla ei ole tarpeettomasti nostatettu yliopistoväen tunteita.
Näkyvimpiä korkeakoulupoliittisia toimia tällä vaalikaudella ovat olleet koulutuspaikkojen ja koulutusvastuiden lisäykset ympäri Suomea.
Yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin on tulossa opetusministeriön laskelmien mukaan yli 10 000 uutta aloituspaikkaa vuosille 2020–2022.
Koulutusvastuita on annettu korkeakouluille suorastaan avokätisesti. Oulun yliopisto saa psykologian koulutuksen, Jyväskylän ja Turun yliopistot diplomi-insinöörikoulutuksen, Itä-Suomen yliopisto logopedian ja Åbo Akademi farmasian koulutusohjelman.
Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu saa konetekniikan, Kajaanissa aletaan kouluttaa sosionomeja, Karelia-ammattikorkeakoulussa geronomeja, Lapissa rakennusmestareita ja Seinäjoella tieto- ja viestintätekniikan insinöörejä.
Rahaakin korkeakouluille tuli 60 miljoonan euron lisäyksellä perusrahoitukseen.
Se herätti jonkin verran kiistaa myös keskustan sisällä, kun syksyllä 2019 valtiovarainministerin tehtävää hoitaneen Mika Lintilän (kesk.) budjettiesitys olisi kohdistanut rahoitusta jaksotetusti huomattavasti pienemmillä summilla. Silloinen tiede- ja kulttuuriministeri Kosonen lähti siitä, että koko potti olisi saatava kerralla.
Lopulta hallitus päätti syksyn 2019 budjettiriihessä, että yliopistojen pysyvää perusrahoitusta nostetaan 40 miljoonalla eurolla ja ammattikorkeakoulujen 20 miljoonalla eurolla vuodessa.
– Kyllä monella paikkakunnalla on nyt voitu huokaista helpotuksesta, että keskittämisen aika korkeakoulupolitiikassa on ohi tai ainakin hiljentymässä, Hanna Kosonen sanoo.
Koulutusvastuiden ulottaminen eri puolille maata on hänen mukaansa yksi selkeimpiä asioita, joissa keskustalaisen tiede- ja kulttuuriministerin kädenjälki näkyy.
Koulutusvastuita on lisätty aloille, joiden ammattilaisista on Suomessa pulaa.
Muutos on iso. Keskittämispuheet ovat hallinneet korkeakoulukenttää hyvin pitkään.
Politiikan lähimenneisyydestä löytyy muutamia korkeakoulujen supistamistoimia, joista on tullut keskustalaisille suoranaisia traumoja. Kajaanin ja Savonlinnan opettajankoulutusten lakkautukset ovat niistä näkyvimpiä.
Korkeakoulutuksen keskittämistä on perusteltu paitsi taloudellisilla säästöillä, myös opetuksen ja tieteellisen tutkimuksen tason kohdentamisella. Toimintaa on ohjannut ajatus siitä, että isompi yksikkö on yhtä kuin laadukkaampi tutkimus ja opetus.
Kososen mukaan keskustalaiset ovat halunneet panna sille linjalle stopin.
– En usko siihen, että pieni tai iso on ratkaiseva tekijä opetuksen ja tutkimuksen laadussa, vaan eri tilanteissa toimivat eri keinot.
– Toivottavasti tämän jälkeen ymmärretään, että korkeakoulutuksen rakenteelliseen uudistamiseen on paljon muitakin keinoja kuin keskittäminen.

Koulutusvastuiden lisääminen alueellisiin korkeakouluihin liittyy Kososen mukaan myös hallitusohjelman yhteen ydinajatukseen eli tasa-arvoon. Sitä edistääkseen opetus- ja kulttuuriministeriö on käynnistänyt korkeakoulutuksen saavutettavuusselvityksen, jota vetää professori Laura Kolbe.
Selvityksessä on tarkoitus kartoittaa korkeakoulutuksen esteitä niin vähemmistöjen, liikuntaesteisten, sosioekonomisten taustojen kuin sukupuoltenkin näkökulmasta.
– Maantieteellinen saavutettavuus otetaan ilman muuta myös huomioon, Kosonen korostaa.
Eri puolilla Suomea sijaitsevilla korkeakouluilla on Kososen mukaan iso aluetaloudellinen hyöty.
Ne tuovat jo itsessään useita työpaikkoja ja houkuttelevat samalla ympäristöönsä myös yrityksiä. Työpaikat ovat lähtökohta sille, että jokin alue säilyy elinvoimaisena ja houkuttelevana.
Siksi korkeakoulupuolella on haluttu tiivistää myös elinkeinoelämän ja korkeakoulujen välistä yhteistyötä. Osaajia pitäisi löytää niihin tarpeisiin, joista tulee pulaa 5–10 vuoden päästä.
– Uusien opiskelijoiden lisäksi me olemme pyrkineet vahvistamaan jatkuvan oppimisen periaatteen mukaisesti lisä- ja muuntokoulutusta. Tässä työssä yritykset ovat olleet vahvasti mukana.
Jatkuvan oppimisen uudistuksella pyritään Kososen mukaan muuttamaan niin työikäisten suomalaisten, työnantajien kuin oppilaitostenkin asennetta koulutukseen.
– Oppiminen on elinikäinen matka.
Keskustanuorten puheenjohtajan Hanna Markkasen mielestä keskustalaisen tiede- ja kulttuuriministerin linjaama politiikka on vastannut monelta osin siihen, mitä keskustalaiset ovat koulutuspolitiikalta vuosikaudet toivoneet.
Tyytyväinen hän on ennen kaikkea koulutuspaikkojen ja -vastuiden lisäämiseen ympäri maata. Tiiviimmät suhteet elinkeinoelämään ovat Markkasen mukaan myös hyvä asia: ne tuovat valmistumisen jälkeisen työelämän lähemmäksi opiskeluaikaa.
– Koulutuksen saavutettavuuden korostaminen osuu sekin hyvin keskustalaisiin arvoihin. Se on vastaus koulutuksen eriytymiseen, joka Suomessa on osittain päässyt tapahtumaan.
Markkanen huomauttaa, että nyt toteutettavaan korkeakoulupolitiikkaan vaikuttaa myös hallituspohja.
– Viime vaalikaudella tällaisen politiikan toteutuminen ei olisi ollut kokoomuslaisen opetusministerin johdolla mahdollista. Se on ihan selvä.
Enemmän Markkanen toivoisi keskustalaiselta tiede- ja kulttuuriministeriltä opiskelijoiden jaksamiseen ja toimeentuloon liittyvien asioiden korostamista.
– Ne puhuttavat opiskelijoita kaikkein eniten. Nykymalliin emme ole tyytyväisiä.

Eri puolilla Suomea sijaitsevat korkeakoulut vaikuttavat keskeisesti myös siihen, minne opiskeluiässä olevat nuoret keskittyvät asumaan.
Rovaniemellä asuva Henna Nätynki on siitä osuva esimerkki. Hän on kotoisin Lapin länsiosissa sijaitsevasta Pellosta ja opiskelee Rovaniemen yliopistossa johtamisen psykologiaa.
Nätynki haluaisi kuitenkin syventää perinteisen psykologian opintojaan, sillä ala kiinnostaa ja psykologeista on pulaa koko maassa.
Nätynki on pitkään ajatellut, että hänen täytyy muuttaa psykologian opintojen vuoksi kauas kotiseudultaan, sillä tällä hetkellä psykologiaa voi Suomessa opiskella Helsingissä, Turussa, Tampereella, Jyväskylässä tai Joensuussa.
Nätyngin mielestä Helsinki tuntuu niistä houkuttelevimmalta.
– Nyt kun psykologia tulee Ouluun, voinkin ajatella niin, että asun edelleen Pohjois-Suomessa, mutta suoritan myös haaveilemani tutkinnon. Toivon, että päätöksen myötä muutkin näkisivät asian niin, että uniikkeja koulutuksia löytyy muualtakin kuin Helsingistä, ja moninaiset koulutusohjelmat Pohjois-Suomessa ovat vahvuus, Nätynki pohtii.
Koulutusvastuiden ja aloituspaikkojen lisäykset on otettu ilolla vastaan myös niissä yliopistoissa, jotka niitä ovat saaneet.
Keijo Hämäläisen mukaan koko korkeakoulukenttä ei kuitenkaan linjaukselle hurraa. Korkeakoulujen profiloinnille ja keskittämiselle löytyy omat kannattajansa.
Itse hän sanoo sijoittuvansa näkemysten puoliväliin. Hämäläinen on työskennellyt aiemmin pitkään Helsingin yliopiston vararehtorina. Sieltä hän sanoo saaneensa vahvan ymmärryksen yliopistojen keskittämistä ja profilointia korostaville näkemyksille.
– Kaksi ensimmäistä vuotta Jyväskylässä olin kriittisempi ajatukselle, että yliopistoa pitäisi kehittää ympäristön ja alueellisten tarpeiden näkökulmasta. Huolellisen analyysin jälkeen ymmärrän tätäkin ajatusta nyt hyvin, Hämäläinen pohtii.
– Suomalaiset ovat vähän huonoja liikkumaan. Tyypillisesti yli puolet yliopistoista valmistuvista jää työskentelemään sille alueelle, jossa ovat koulutuksensa saaneet. Koulutusvastuilla ja koulutuksen alueella saavutettavuudella on siksi iso merkitys.
Hämäläisen mielestä olennaisinta on katsoa opiskelijoiden hakupainetta, työmarkkinoita ja yliopiston kyvykkyyttä korkealaatuiseen opetukseen.
Esimerkiksi hän nostaa Jyväskylän saaman diplomi-insinöörin koulutuksen, joka alana kiinnostaa opiskelijoita ja työllistää ihmisiä niin Keski-Suomessa kuin koko maassakin.
– Asiakkaat ja markkinat ovat siis kunnossa. Lisäksi Jyväskylässä on pitkäaikaisena monitieteellisenä yliopistona kyvykkyyttä luoda uskottava ja hyvätasoinen koulutusala. Siksi on perusteltua saada diplomi-insinöörin koulutus tänne, Hämäläinen sanoo.
Jyväskylässä hän sanoo huomanneensa myös sen, että keskitetyssä korkeatasoisessa huippuyksikössä piilee sekä hyviä että huonoja puolia. Esimerkiksi hän nostaa Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan, joka tunnetaan korkeasta laadustaan niin koulutuksellisesti kuin tutkimuksellisestikin.
– Liikuntatieteellisen korkeasta tasosta ei voi muuta kuin olla ylpeä. Se tuo hyötyjä koko Suomeen. Kääntöpuoli on kuitenkin se, että meillä Suomessa kaikki liikunta-alan ammattilaiset koulutetaan yhdestä muotista. Erilaisia näkökulmia ja painotuksia ei pääse syntymään.

Kun puhutaan korkeakouluista, nousee keskiöön usein juuri niiden koulutuksellinen puoli.
Korkeakoulujen yksi perustehtävä on tuottaa osaajia yhteiskunnan ja elinkeinoelämän tarpeisiin. Sen vahvistaminen näkyy myös hallituksen politiikassa. Ja niin pitää näkyäkin.
Hämäläinen on kuitenkin huolissaan yliopistojen tutkimuksellisen roolin painoarvon kaventumisesta. Korkeakouluilta toivotaan huipputason tutkimuksia ja innovaatioita, mutta tutkijalähtöinen tutkimus jää usein unohduksiin. Rahakin virtaa helposti hankkeisiin, joilla on suorempi hyöty elinkeinoelämän ja työllistymisen kannalta.
– Perustutkimus on kuitenkin kaiken pohja, jotta voidaan tehdä tavoitteellista ja soveltavaa huipputason tutkimusta. Perinteinen tutkimus vaatii usein pitkäjänteisen, vuosia kestävän työn, Hämäläinen sanoo.
Kaikkea tutkimusta ei myöskään voida tehdä pelkästään innovaatioiden ja elinkeinoelämän näkökulmasta. Hämäläinen haluaa painottaa tutkijalähtöisen tutkimuksen roolia.
– Helposti tulee tilanteita, että elinkeinoelämän edustajat toivovat tutkimusta jostain asiasta, koska markkinat ovat sellaiset. Tutkijat taas näkevät pitkäaikaisia kehityslinjoja, ja heidän mielestään tutkimusta täytyy kohdentaa ihan muualle.
Korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyön tiivistämisessä tuleekin Hämäläisen mukaan riittämään työsarkaa. Osapuolet näkevät toisensa tarpeettoman helposti vastakkainasettelun kautta.
– Luulen kuitenkin, että molemmilla osapuolilla on tahtotilaa vastakkainasettelun purkamiseen.
Kaikki kuitenkin maksaa. Mittavat panostukset koulutukseen talouskriisin keskellä saattavat monista tuntua kummallisilta, kun lähitulevaisuudessa koko yhteiskunnassa voidaan jakaa lähinnä vain niukkuutta.
Sitäkin on kysytty, miksi hallitus lisää aloituspaikkoja, vaikka ikäluokat pienenevät.
Hanna Kosonen korostaa, että Suomeen on kertynyt useiden vuosien aikana mittava hakijasuma, kun kymmenet tuhannet nuoret ovat jääneet ilman korkeakoulupaikkaa.
Sen suman purkaminen on tarpeellista jo pelkästään siitä näkökulmasta, että nuoret löytäisivät paikkansa yhteiskunnassa. Aloituspaikkojen lisäykset eivät ole pysyvä toimi, vaan ne perustuvat määräaikaisuuteen.
– Suomi tarvitsee korkeasti koulutettuja osaajia tulevaisuudessa. Siihen on järkevää panostaa nyt, kun työpaikkoja on koronakriisin vuoksi tarjolla vähemmän. On yhteiskunnalle hyödyllisempää maksaa koulunpenkillä istumisesta kuin työttömänä olemisesta.
Saarikko huomauttaa, että väestön koulutustaso vaikuttaa keskeisesti Suomen mahdollisuuksiin selvitä edessä koittavasta työ- ja talouselämän mullistuksesta. Tulevaisuuden työelämä kun tulee olemaan ihan jotain muuta kuin nyt.
– Korkeakoulut ovat aina olleet Suomen taloudellisen nousun ja menestyksen pohja. Siihen haluamme uskoa nytkin.
Saarikko myös korostaa, ettei rahaa ole jaettu korkeakouluille pelkästä jakamisen ilosta. Kun korkeakoulut ovat nyt saaneet työrauhaa ja rahoitusta, tullaan heiltä tulevaisuudessa kysymään, että mihin se raha meni.
– Pohjimmiltaan se kytkeytyy ajatukseen, että miksi keskusta on mukana tässä hallituksessa. Me olemme puolustamassa vastuullista talousajattelua.

Reportaasi on julkaistu alun perin Suomenmaan kuukausilehdessä 12/2020. Suomenmaan voit tilata täältä.