Karjala menetettiin taas – Venäjän hyökkäyssota lopetti suomalaisten kotiseutumatkailun rajan yli
Kun vuonna 1940 perustettu Karjalan Liitto ryhtyi 80-vuotisjuhliensa lähestyessä suunnittelemaan historiikkinsa kirjoituttamista, kukaan tuskin arvasi, kuinka ajankohtainen teos tulisi ilmestyessään olemaan.
Venäjän helmikuussa 2022 käynnistämä hyökkäys Ukrainaan teki luovutetusta Karjalasta kiinnostavan niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Yhtymäkohdat ovat kiistattomat, sillä ukrainalaiset ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan yhtä kiireellä kuin karjalaiset aikoinaan ja vieläpä saman vihollisen takia.
Lisäksi Venäjän hyökkäys Ukrainaan jäädytti Suomesta kaiken itärajan ylitse tapahtuneen matkailun ja yhteistyön. Neuvostoliiton luhistumisesta alkanut Karjalan Liiton vilkas kanssakäynti Venäjän Karjalaan on tällä hetkellä enää muisto, yksi osa liiton pitkää historiaa.
Karjalan Liiton historiikin kirjoittajaksi valitulla tohtori Katja Tikalla oli siis monta vaihetta ja vuosikymmentä setvittävänään teoksessaan. Hän selviää haasteesta hienosti.
Huhtikuun lopussa ilmestynyt Politiikkaa ja piirakkaterapiaa – Karjalan Liitto 1940–2020 on tasokas järjestöhistoriikki ja mielenkiintoista luettavaa niin liiton aktiiveille kuin vähemmän aiheesta tietävillekin.
Kirja ei rullaa puuduttavasti vuosikymmenestä toiseen, vaan Tikka on jakanut sisällön teemallisiin kokonaisuuksiin. Teksti säilyy silti selkeänä ja esille nousee asioita, joita ei ole huomioitu liiton aiemmin ilmestyneissä historiikeissa.
Karjalan Liitto perustettiin huhtikuussa 1940 Neuvostoliiton valtaamilta alueilta pakenemaan joutuneiden siirtokarjalaisten äänitorveksi. Perustajat olivat arvovaltaista väkeä, sillä liiton ensimmäisessä hallituksessa istui kuusi kansanedustajaa ja yksi ministeri.
Tikan mukaan liitto perustettiin viime hetkellä, jotta se ehti vaikuttamaan sodan jälkeen kiireellä valmisteltuun lainsäädäntöön. Pakkolunastuksetkin sallinut pika-asutuslaki tuli voimaan kesäkuussa 1940.
Historiikin mukaan liitolla oli vaikutusta muun muassa siihen, mihin siirtokarjalaisia asutettiin. Karjalan Liiton mielestä uusien tilojen olosuhteiden tuli täsmätä entisiin asuinalueisiin, ja sen vaatimuksesta tiloja ei perustettu juurikaan Oulua pohjoisemmaksi.
Jatkosodan aikana suurin osa siirtokarjalaisista palasi kotikonnuilleen, mutta kesällä 1944 Karjalasta oli taas lähdettävä.
Kodittomiksi jääneiden asutustoiminta eteni nopeasti, sillä pika-asutuslain nojalla aiemmin muodostetut tilat voitiin ottaa käyttöön välittömästi. Pika-asutuslain korvannut uusi maanhankintalaki hyväksyttiin toukokuussa 1944.
Karjalan Liiton tärkein vaatimus jatkosodan jälkeen oli se, että siirtoväki saisi rajan taakse jääneestä omaisuudestaan täydet korvaukset. Korvauksia oli maksettu jo talvisodankin jälkeen, mutta ne olivat olleet markkamääräisiä ja niiden reaaliarvot olivat romahtaneet.
Uudessa korvauslaissa huomioitiin inflaatio ja korot. Liitto neuvoi jäseniään korvaushakemusten tekemisessä ja kannusti valittamaan mielestään liian alhaisiksi jääneistä korvaussummista.
Edunvalvontatyö huipentui huhtikuussa 1955 hyväksyttyyn lisäkorvauslakiin, jolla parannettiin alkuperäisen korvauslain perusteella maksettuja korvauksia.
– Lisäkorvauslaki oli pitkälti Karjalan Liiton periksiantamattomuuden tulos, joka kruunasi samalla liiton lähes kaksikymmenvuotisen olemassaolon, Tikka kirjoittaa.
Tikka kiittelee Karjalan Liiton johtajistoa maltin säilyttämisestä sekasortoisina aikoina. Traagiset asiat siirrettiin sivut ja keskityttiin toimintaan.
Liitto edisti erityisesti maaseutuväestön asemaa ja monet aktiiveista olivat myös Maalaisliiton jäseniä. Esimerkiksi karjalaissyntyiset Juho Niukkanen ja Johannes Virolainen olivat toiminnassa mukana alusta asti.
Myös Viipurin vaalipiiristä eduskuntaan valittu Urho Kekkonen oli siirtokarjalaisten suuresti arvostama.
– Teidän suurin toiveenne on sama kuin minun, Kekkonen viestitti liitolle presidentiksi noustuaan.
Liiton toimintamuodoksi vakiintui jo varhain kirjelmien toimittaminen valtiojohdolle. Päättäjät suhtautuivat karjalaislähetystöihin aluksi myötämielisesti.
Käännekohta nähtiin keväällä 1967, kun Kekkonen kieltäytyi ottamasta karjalaisten kirjelmää vastaan. Osa liiton jäsenistöstä oli hänen mielestään puhunut Karjalan palautuksesta sopimattomasti ja lisäksi liiton johtoon oli valittu presidentin vastustajanaan pitämä Urho Kähönen.
Tikka käsittelee historiikissa laajasti myös Karjalan Liiton kulttuuritoimintaa. Johtotason keskittyessä edunvalvontaan kulttuuritarjonnasta huolehtivat aluksi alajärjestöt, joita siirtokarjalaiset perustivat satamäärin uusille asuinpaikkakunnilleen.
Mielenkiintoisin osa kirjaa on alaluku, joka liittyy Karjalan palauttamisesta käytyyn keskusteluun. Kiihkeimmin paluusta haaveiltiin heti jatkosodan jälkeen, Stalinin kuolemasta alkaneina suojasään vuosina ja viimeisimmän kerran 1990-luvulla Neuvostoliiton hajottua.
Esimerkiksi elokuussa 1945 huhut palautuksesta liikkuivat siirtokarjalaisten keskuudessa niin vahvoina, että Laatokan maanviljelysseura järjesti varmana pidetyn asian tiimoilta useita kokouksia. Karjalan Liitto varoitteli toiveajattelusta jopa lehti-ilmoituksilla, mutta painosti päättäjiä kulissien takana.
Myöhemmin liitto otti myös julkisesti kantaa palautuksen puolesta. Tikan mukaan johtajisto pyrki asiassa Kekkosen puheille ”miltei pakkomielteisesti”.
Neuvostoliiton luhistuttua yhteyttä otettiin sekä Mauno Koivistoon että Martti Ahtisaareen. Koivisto suhtautui haaveisiin penseästi ja viipurilaissyntyinen Ahtisaarikin varovaisesti.
1990-luvun lopulla liiton johto omaksui palautuskeskusteluun maltillisen linjan. Valtionapua saava liitto ei halunnut vaarantaa olemassaoloaan palautusjärjestöksi leimautumalla, vaan suuntasi energiansa kotiseutumatkoihin ja luovutetussa Karjalassa tapahtuneeseen lähialueyhteistyön.
Karjalan Liiton historiikki perustuu pääosin kirjallisiin arkistolähteisiin. Toinen kevään Karjala-uutuuskirja Evakkojen perilliset antaa äänen siirtokarjalaisille ja erityisesti heidän lapsilleen.
Kasvatustieteiden tohtori Hellä Neuvonen-Seppänen, itsekin evakkoäidin tytär, selvittää väitöskirjaansa perustuvassa teoksessaan sitä, miten evakkous näkyy toisen polven siirtokarjalaisten elämässä.
Neuvonen-Seppänen havaitsi tutkimuksessaan, että juurettomuuden tunne periytyi usein evakkovanhemmilta näiden lapsille. Kun vanhempi haikaili menetettyä kotiaan, lapsestakin tuntui, että jossain muualla olisi parempi olla.
Neuvonen-Seppäsen haastattelema mikkeliläinen Markku oli käynyt 25 vuoden aikana isänsä entisessä kotipitäjässä Raudussa yli kolmesataa kertaa.
– Miun matkalaukku onkin yleensä siinä ovensuussa, enkä mie koskaan kerkee tyhjentää sitä, Suomessa Karjalaa ja Karjalassa Suomea ikävöivä mies kertoi.
Kirjan haastattelut on tehty ennen koronapandemiaa ja Ukrainan sotaa. Nyt Markkukin lienee jo ehtinyt purkamaan laukkunsa.
Katja Tikka: Politiikkaa ja piirakkaterapiaa – Karjalan Liitto 1940–2020. SKS, 439 s.
Hellä Neuvonen-Seppänen: Evakkojen perilliset. Keitä me olemme, minne me kuulumme. Gaudeamus, 255 s.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä kesäkuussa 2023.