Japanin väkimäärä laskee hälyttävää tahtia – Yksi syy on äitiyden väheksyminen: "Tajusin, kuinka äitejä katsotaan alaspäin"

Japani

Japani on alhaisen syntyvyyden ja vanhenevan väestön vuoksi niillä rajoilla, pystyykö se enää jatkossa toimimaan yhteiskuntana. Nämä varoittavat sanat lausui pääministeri Fumio Kishida viime viikolla parlamenttikauden avajaisissa.

Asia ei kuitenkaan ole millään tavalla uusi. Japanin väestönkasvu tyssäsi 2000-luvun alussa, ja väkiluku on ollut laskussa 2010-luvun taitteesta asti. Yli 128 miljoonasta väkiluku on laskenut tähän mennessä 125 miljoonan tienoille. Valtion ennusteen mukaan vuoteen 2065 mennessä japanilaisia olisi enää 82 miljoonaa.

65 vuotta täyttäneiden osuus Japanin väestöstä on Maailmanpankin tilastojen mukaan lähes 30 prosenttia. Osuus on suurempi vain Monacossa. Suomi on tilastossa neljäntenä 23 prosentilla.

– Japani on suurista talouksista ensimmäinen, joka todella joutuu kohtaamaan ikääntymisen monenlaiset haasteet, sanoo Iikka Korhonen, Suomen Pankin nousevien talouksien tutkimuslaitoksen (Bofit) tutkimuspäällikkö STT:lle.

Japanin väestön ikääntyminen juontaa juurensa osaltaan maan onnistumisiin, sanoo sosiologi, yliopisto-opettaja Annamari Konttinen Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksesta.

Muun muassa terveydenhuollon ja elintapojen ansiosta elinajanodote on Japanissa maailman valtioista korkein, noin 84,6 vuotta.

Toisaalta väestön ikääntymistä ja myös pienenemistä selittää syntyvyyden lasku, johon taas vaikuttavat monet eri tekijät.

Jotta väestö ei pienentyisi, riittävänä syntyvyytenä on yleensä pidetty noin 2,1 syntyvää lasta yhtä naista kohden, vaikka todellisuudessa tarkkaan lukuun vaikuttavat myös alueelliset erot.

Japanissa luku kuitenkin lähti laskuun jo 1970-luvulla suurten ikäluokkien jälkeen. 1990-luvun taitteessa kokonaishedelmällisyys oli laskenut jo 1,5:een, ja vuonna 2003 saavutettiin tähänastinen pohjalukema 1,3. Sen jälkeen on nähty taas pientä elpymistä.

Konttisen mukaan jo pitkään on puhuttu siitä, että japanilainen yhteiskunta ei ole kovin perhe- ja lapsiystävällinen.

– Luulen, että hyvin keskeinen osuus tässä on sillä, että nuoret japanilaiset naiset pitävät lapsiin ja koko perheinstituutioon liittyviä velvoitteita tavattoman sitovina ja jotkut jopa ahdistavina, Konttinen sanoo.

Konttisen mukaan tuoreiden kyselytutkimusten perusteella nuorista naisista merkittävä määrä olisi mieluummin yksin kuin perustaisi perheen.

Lisäksi naisten niskaan kaatuu helposti paitsi lastenhoito, myös huolenpito esimerkiksi omista ja puolison vanhemmista.

– Tämä on sellainen paketti, joka ei välttämättä kaikkia nuoria naisia enää houkuttele, Konttinen sanoo.

Sosiologi, yliopisto-opettaja Sara Park Helsingin yliopiston Aasian tutkimuksen yksiköstä on itse kokenut, millaista on olla äiti Japanissa.

– Sen jälkeen kun sain lapsia, tajusin kuinka äitejä katsotaan alaspäin japanilaisessa yhteiskunnassa, Park sanoo.

Japanin työkulttuuri ei kannusta perheen ja työn yhdistämiseen. Konttisen mukaan edelleen varsinkin vaativimpien työtehtävien kohdalla oletetaan, että työntekijä keskittyy töihinsä täysillä ja mahdollisesta perheestä pitää kotona huolen toinen aikuinen.

– Sellainen ajattelu ei vieläkään ole valtavirtaa, että yksilöllä olisi mahdollisuus sekä luoda uraa että elää perhe-elämää.

Sekä Park että Konttinen nostavat esiin, että esimerkiksi tasa-arvon osalta kulttuuri muuttuu Japanissa hitaammin kuin lainsäädäntö.

– Japanissa on itse asiassa hyvinkin edistynyt tasa-arvolainsäädäntö, mutta käytännöt yritysten tasolla ja vanhempien sukupolvien nuoriin kohdistuvat odotukset saattavat olla hyvinkin konservatiivisia, Konttinen sanoo.

Esimerkiksi vanhempainvapaajärjestelmä on Parkin mukaan lainsäädännöllisesti edistyksellinen, mutta työpaikoilla suhtautuminen erityisesti miesten vapaisiin on nihkeää.

Hän katsoo kuitenkin, että sukupuolten tasa-arvo on Japanissa jo edistynyt viimeisten 30 vuoden aikana.

Park uskoo, että syntyvyyden laskun taustalla ovat myös pitkään jatkunut talouden deflaatio ja yritysten muuttumattomat työllistämiskäytännöt. Vaikeudet löytää vakituista työtä ovat Parkin mukaan vaikuttaneet merkittävästi suurten ikäluokkien lasten lisääntymiseen.

Japani on perinteisesti suhtautunut hyvin tiukasti maahanmuuttoon.

Kyselytutkimuksissa japanilaiset suhtautuvat Parkin mukaan yleisesti myönteisesti ulkomaalaisiin, mutta hallinnon suhtautumista hän pitää suorastaan vihamielisenä.

– 1990-luvun alkuun asti muuttoliikettä ei oikeastaan ollut olemassa Japanissa muuten kuin maasta pois, Park sanoo.

1990-luvun alussa oli tarve työvoimalle, ja oleskelulupia alettiin myöntää enemmän. Maahan alettiin ottaa ensin japanilaista syntyperää olevia ihmisiä Latinalaisesta Amerikasta, sitten ”teknisiä harjoittelijoita” eli käytännössä halpaa ulkomaalaista työvoimaa, Park sanoo.

Parkin mukaan valtionjohto haluaa kyllä ulkomailta työvoimaa, mutta ei varsinaisia maahanmuuttajia, jotka jäisivät pysyvästi.

– Kun katsoo Japanin maahanmuuttopolitiikkaa, ei tule mieleen, että hallinto todella yrittäisi edes ratkaista väestöongelmaa, Park sanoo.

Hän ei usko, että Japanin maahanmuuttopolitiikassa nähdään sellaista muutosta, joka muuttaisi väestörakennetta.

– Hallinto ei halua ihmisiä, se haluaa vain työvoimaa.

Mitä väestön vanhenemisesta ja pienenemisestä sitten seuraa?

– Taloudellinen aktiviteetti on vähäisempää, ja muun muassa verotulot ovat pienempiä, sanoo Iikka Korhonen Suomen Pankista.

1990-luvulla alkanut Japanin talouden stagnaatio ajoittuu Korhosen mukaan siihen, kun maan työikäinen väestö alkoi pienentyä. Myös tuottavuuskehitys on ollut vuosien ajan heikkoa.

Suurta muutosta väestörakenteeseen tuskin on odotettavissa. Se tarkoittaa sitä, että Japanin väestönkehitys jarruttaa bruttokansantuotteen kasvua vielä monen vuoden ajan, Korhonen sanoo.

Väestön muutos näkyy konkreettisesti esimerkiksi vanhustenhoidossa.

– Japanissa on hyvin voimakas hoivakriisi, joka on jatkunut ja pahentunut pidemmän aikaa, Konttinen sanoo.

Työssäkäyvän väestön pieneneminen aiheuttaa myös työvoimapulaa. Hoitajia on yritetty houkutella esimerkiksi Filippiineiltä, Park kertoo.

Japani ei kuitenkaan ole ainoa, joka tarvitsee ulkomaalaisia työntekijöitä, Park huomauttaa. Samoista ihmisistä kilpailevat myös esimerkiksi Etelä-Korea, Thaimaa ja Taiwan, jotka voivat tarjota paikoin paremmat taloudelliset olosuhteet.

– Miksi ihmiset siis tulisivat Japaniin, Park kysyy.

Konttisen mukaan alhaista syntyvyyttä on pyritty Japanissa ratkomaan esimerkiksi erilaisilla lasten hankkimiseen kannustavilla kampanjoilla jo 1990-luvulta lähtien, mutta suuntaa ei ole onnistuttu kääntämään.

Pääministerin nyt esiin nostamat keinot vaikuttavat Konttisen mukaan hyvin samankaltaisilta kuin aiemminkin.

Kishida aikoo muun muassa perustaa uuden viraston lasten ja perheiden asioille. Pääministeri haluaa myös hallituksen ennen pitkää kaksinkertaistavan lapsiin liittyvien ohjelmien budjetin.

– Tällä hetkellä Japanin budjettiin kohdistuu valtavasti muitakin paineita. Esimerkiksi puolustusmenoja ollaan harkitsemassa uudestaan, Konttinen sanoo.

Hän pohtii myös, onko Kishida tarpeeksi vahvassa asemassa esittämään tämänkaltaisia suunnitelmia.

– Osin tässä tietysti on sekin vaara, että ne ovat vaalipuheita. Japanissa on paikallisvaalit tulossa, Konttinen sanoo.

Korhosen mukaan Japanin tilannetta on helpottanut erityisesti yksi suuri muutos: naisten työssäkäynnin lisääntyminen.

– Jos vuonna 2000 naisten työvoimaan osallistumisen aste oli vielä alle 60 prosenttia 15–64 vuotiaista, nyt ollaan jo jossain 73–74 prosentissa, Korhonen sanoo.

– Jos tätä ei olisi tapahtunut, Japanin tilanne olisi vielä monella tavalla heikompi.

Lisäksi Japanissa myös työskennellään pidempään kuin aiemmin, Korhonen sanoo.

Toisaalta nämä muutokset kuulostavat sellaisilta, jotka eivät ainakaan nosta syntyvyyttä.

Sara Parkin mielestä syntyvyyden lisäämiseksi olennaisinta olisi työkulttuurin muutos.

– Jos japanilaisten halutaan saavan lapsia, yritysten, erityisesti suurten yritysten, on muututtava ensin.

Monen teollistuneen maan väestönkehityksen odotetaan jossain vaiheessa seuraavan Japania.

– Luulen, että silloin isompi kysymys on ehkä se, millä tavalla sopeudutaan pienenevään väestöön eikä se, millä väestö saadaan kasvamaan, Annamari Konttinen sanoo.