Tutkimus: Inkerinsuomalaiset joutuivat etnisen puhdistuksen kohteeksi Stalinin ajan Neuvostoliitossa – "rikoksena" oli kieli ja kansallisuus
Historiallisen Inkerin alueella asuneet inkerinsuomalaiset joutuivat kansallisuutensa takia totaalisen karkotuksen kohteeksi Stalinin ajan Neuvostoliitossa, sanoo valtiotieteiden maisteri Anni Reuter. Hänen inkerinsuomalaisten joukkokarkotuksia käsittelevä väitöskirjansa tarkastettiin Helsingin yliopistossa perjantaina, vainojen uhrien muistopäivänä.
Reuterin mukaan Inkerin ja rajaseudun suomalaisten kohdalla voidaan puhua etnisestä puhdistuksesta. Inkeri ja raja-alue tyhjennettiin suomalaisista.
– Siihen liittyy myös inkerinsuomalaisten hallintojärjestelmien ja kulttuuriautonomian lopettaminen. Suomen kielen käyttö kiellettiin 1937 ja sen jälkeen venäjän kieli tuli pakolliseksi kouluissa.
Oppilaita rangaistiin suomen puhumisesta välitunnilla ja perheiden käskettiin vaihtaa kotikieli venäjäksi.
Eräs haastateltu inkerinsuomalainen kertoi:
”Kävin vielä koulua. Käsky oli aina, että puhelkaa venäjäksi kotonakin. Samantekevää, puheltiin omalla kielellä. Vainottiin, jos suomen kielellä puhut. Aina pelotti, ettei kukaan kuulisi.”
Monet lopettivat suomen kielellä puhumisen pelon takia. Lisäksi inkerinsuomalaisten tärkein kulttuurikeskus, luterilainen Inkerin kirkko, tuhottiin ja kirkot suljettiin muodollisesta uskonnonvapaudesta huolimatta.
Inkeriläismies kertoo haastattelussa:
”Koulussa oli ateistinen opetus, opetettiin yhtä, ja kotona toista, että Jumalaa pitää rukoilla. Tuli vainon ja vangitsemisten aika.”
Voimaan tulivat asuinrajoitukset eli inkerinsuomalaiset sidottiin karkotuspaikoille, ja heidät kaikki luokiteltiin erikoissiirtolaisiksi. He eivät saaneet muuttaa ilman lupaa pois karkotusalueilta.
Inkerinsuomalaisia siirrettiin muun muassa Siperiaan, Kuolan niemimaalle, Kazakstaniin ja muualle Keski-Aasiaan ja Sahalinin saarille Japanin lähelle. Karkotuspaikkoja oli myös Äänisellä ja Keski-Venäjällä.
Karkotuspaikoilla inkerinsuomalaiset joutuivat töihin kalastusprikaateihin, maatalouskolhooseihin, kaivoksille sekä metsätöihin. Elinolot olivat usein varsinkin aluksi surkeat.
Karkotuksen lisäksi usein miehet myös vangittiin. Osa teloitettiin Stalinin suuren terrorin aikana 1937 ja 1938. Toisen maailmansodan aikana monet miehet joutuivat työarmeijaan, jonka olot vastasivat vankileirejä.
Inkerinsuomalaisten karkotukset alkoivat 1930-luvulla ja jatkuivat 1940-luvulla. Reuterin mukaan totaaliselle karkotukselle tunnusomaista oli, että sen takana olivat hallinnolliset päätökset. Tällöin ei annettu yksilötuomioita, vaan kyse oli kokonaisen ryhmän karkotuksesta.
– Aluksi inkerinsuomalaisia karkotettiin luokkapohjaisesti talonpoikaisen taustansa takia. Heidät leimattiin kulakeiksi. Karkotuksen syy muuttui kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän siihen suuntaan, että kyse oli nimenomaan suomalaisesta kansallisuudesta, Reuter kertoo.
Karkotukseen joutuivat kaikki inkerinsuomalaiset, lapset ja vanhukset mukaan lukien. Perheenjäsenet saatettiin myös lähettää eri paikkoihin.
Nuori inkeriläispoika kirjoitti 13. huhtikuuta 1935:
”Kaikki on pantu pakkotöihin. Nyt isä ja äitikin vietiin toisaalle eikä täällä ole enää tuttaviakaan ja toiset lapset ovat jo melkein kaikki kuolleet nälkään ja puutteeseen ja asuntonamme on vain kylmä, vanha hevostalli.”
Toisen maailmansodan aikana Saksan miehittämiltä alueilta evakuoitiin Suomeen arviolta 65 000 inkerinsuomalaista, inkerikkoa ja vatjalaista. Sodan jälkeen heistä noin 56 000 palautettiin takaisin Neuvostoliittoon.
Palautettaville oli luvattu paluu kotiseudulle, mutta inkeriläiset pakkosiirrettiin Inkerin sijasta Keski-Venäjälle viidelle eri alueelle. Moni inkerinsuomalainen koki tulleensa huijatuksi.
– Valvontakomission edustajat kiersivät ja myös painostivat palaamaan. He saattoivat käydä jonkun luona monta kertaa.
Suomalaisviranomaiset alistuivat Reuterin mukaan valvontakomission tulkintaan vapaaehtoisesti maahan tulleiden inkeriläisten palauttamisesta.
– He avustivat komissiota luovuttamalle heille inkeriläisten nimi- ja asuinpaikkatiedot.
Suomalaisten joukossa oli myös ihmisiä, jotka auttoivat inkerinsuomalaisia ja heimosotilaita pakenemaan Ruotsiin.
– Monia inkerinsuomalaisia myös varoitettiin kotiinlähdöstä, mutta monilla oli niin kova koti-ikävä ja toive nähdä sukulaisia, että he lähtivät paluumatkalle, Reuter kertoo.
Väitöstutkimusta tehdessään Reuter huomasi, että monet inkerinsuomalaisista karkotettiin monta kertaa. Näistä on tietoja inkerinsuomalaisten haastatteluissa.
– Varsinkin naisia, joita ei vangittu niin paljon kuin miehiä, saatettiin karkottaa jopa kolme kertaa elämänsä aikana. Usein Inkeristä karkotettiin 1930- tai 1940-luvulla kertaalleen, mutta ihmiset yrittivät palata takaisin Inkeriin, mistä heidät saatettiin karkottaa uudestaan. Jotkut yrittivät mennä Viroon tai Karjalaan, jolloin niistäkin saatettiin vielä karkottaa, Reuter kertoo.
Suurimpien karkotusaikojen jälkeen esiintyi vielä pienempiä karkotuksia, joita Reuter kutsuu unohdetuiksi karkotuksiksi. Haastattelut toivat esille muun muassa inkerinsuomalaisten pakkosiirron Muurmannista 1940-luvun alussa, Inkeristä vuonna 1947 ja Virosta vuonna 1948.
Unohdetuiksi karkotuksiksi niitä voi Reuterin mukaan kuvata siksi, että niistä on vain lyhyitä mainintoja tutkimuksessa eikä karkotettujen määriä tiedetä.
Kolme kertaa pakkosiirretty nainen kuvaa karkotusta Virosta:
”Taas käytiin laittamaan pois inkerinsuomalaisia. Ja taas annettiin miulle 24 tuntia. Niin olen suuri vihavainolainen, jotta kolme kerta olen valtion puolelta saanut 24 tuntia”.
24 tuntia viittaa aikaan, joka annettiin karkotukseen valmistautumiselle.
Inkerinsuomalaiset saattoivat asettua vanhoille asuinpaikoilleen vasta Stalinin kuoltua 1953. Tällöin 1940-luvulla karkotetuilla oli takanaan yli 15 vuoden pakkosiirtolaisuus ja 1930-luvun alussa karkotetuilla 25 vuoden karkotusaika.
Tutkimuksessaan Reuter hyödynsi tavallisten inkerinsuomalaisten kirjoittamia kirjeitä karkotuspaikoista 1930-luvulla.
Reuterin toinen isoisistä on inkerinsuomalainen, joka on kotoisin Pietarin lähistöltä Keltosta.
– Hän tuli Suomeen 17-vuotiaana 1925 opiskelemaan pakolaisstatuksella. Hänelle kirjoitettiin ja lähetettiin kirjeitä myös karkotuspaikoista. Ilmeisesti Suomen konsulaatti Leningradissa auttoi kirjeiden kuljettamisessa. Isoisälle muodostui näin kirjekokoelma.
Kirjeitä löytyi myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmista.
– Lisäksi isoisäni isä piti karkotettuna Siperiassa päiväkirjaa.
Sukulaiset puolestaan keräsivät muistitietohaastatteluja eli haastattelivat toisiaan. Reuterin käytössä oli myös Itä-Suomen (aiemmin Joensuun) yliopiston tutkijoiden 1990-luvulla tekemät inkerinsuomalaisten haastattelut.
Inkerinsuomalaisten määräksi vuonna 1926 on arvioitu 115 000. Tällä haavaa historiallisessa Inkerinmaassa on hyvin vähän inkerinsuomalaisia pakkosiirtojen ja Suomeen suuntautuneen paluumuuton takia.
Maantieteellisesti historiallinen Inkeri sijoittui Pietarin kaupungin ympärille ja rajautui Rajajokeen, Narvajokeen ja Laatokkaan.
Väitöskirjan jälkeen Reuter viimeistelee tietokirjaa, jossa kerrotaan, kuinka karkotukset ja terrori kohdistuivat eri tavoin inkerinsuomalaisten lisäksi muihinkin suomalaisryhmiin. Kirja julkaistaan elokuussa.