Holtiton kasinohuuma päättyi pankkikriisiin – savijaloilla seissyt Skop sortui Suomen Pankin syliin 30 vuotta sitten
Syksyllä 1991 Suomen talous oli synkässä lamassa ja talouden ilmapuntari näytti hurjia lukemia.
Syyskuun 19. päivänä pamahti kuitenkin uutispommi, jonka jyly erottui kaiken myllerryksenkin keskellä: Suomen Pankki otti Säästöpankkien keskusosakepankin Skopin haltuunsa. Maassa puhkesi pankkikriisi.
Poliitikoille ja virkamiehille Skopin haltuunotto tuli yllätyksenä. Silloinen valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Raimo Sailas kuuli pankin kaatumisesta samana päivänä kadulla vastaantulleelta Suomen Pankin johtokunnan jäseneltä Esko Ollilalta.
Vielä edellisenä iltana Sailas oli ollut syömässä rapuja Skopin pääjohtajan Christopher Wegeliuksen isännöimässä tilaisuudessa.
– Ei puhuttu mitään, mitä seuraavana päivänä tulisi tapahtumaan, Sailas sanoi Ilta-Sanomille vuosikymmeniä myöhemmin.
Kriisi oli kytenyt Skopin uumenissa jo pidemmän aikaa. Vielä vuonna 1983 Skop rahoitti vain varoen yrityksiä eikä omistanut niitä tai kiinteistöjä juuri lainkaan.
Vuonna 1983 Skopia johti äärimmäisestä varovaisuudestaan tunnettu pääjohtaja Matti Ranki. Pienetkin yritysluotot käsiteltiin pankin johtokunnassa. Ranki varjeli säästöpankkiryhmän maksuvalmiutta ja varoitteli pääomamarkkinoiden vapauttamisesta.
Rankin sairastuttua Skopissa saivat vallan Matti Ali-Melkkilä, Christopher Wegelius, Eljas Sukselainen ja pankin varsinaiseksi pelintekijäksi noussut varatoimitusjohtaja Juhani Riikonen.
SKOP:stä tehtiin säästöpankkien rahantekokone, joka keskittyi arvopaperi-, kiinteistö- ja muihin sijoituksiin. Ajatuksena oli maksaa säästöpankeille tuhdit osingot ja helpottaa niiden ainaisia kannattavuus- ja vakavaraisuusongelmia. Vapautuneiden rahamarkkinoiden tarjoamat mahdollisuudet oli tarkoitus hyödyntää maksimaalisesti.
Pääomamarkkinoiden vapautuminen 1980-luvun puolivälissä riehaannutti koko suomalaisen pankkimaailman.
Pisimmälle, suoranaiseen hulluteen kasinohuuman vei kuitenkin Skop, jonka kokemus yritysrahoituksesta oli ylipäätään vähäistä. Luotonannon ylikuumenemisellekin Skop viittasi kintaalla silloinkin, kun Suomen Pankki siitä vuonna 1989 varoitti.
Samassa huumassa myös paikallissäästöpankit kasvattivat voimakkaasti luotonantoa yrityksille ja yksityishenkilöille, vaikka lama oli jo ovella ja monet yritykset kehnossa kunnossa.
Skopin holtittoman menon mahdollisti myös toimivan pankkivalvonnan ja lainsäädännön puute. Säästöpankit saivat toimia vain kahden prosentin vakavaraisuudella. Yrityksistä ostettiin hurjia osuuksia tekemällä kauppoja tytäryhtiöiden nimissä.
Isojakaan omistuksia ei tarvinnut julkistaa, ja sisäpiiritiedon käyttö rehotti pörssikeinottelussa, kunnes se kiellettiin vasta vuoden 1989 rahoitusmarkkinalaissa.
Skop haaveili myös omasta yritysryhmästään ja hankki omistukseensa vaikeuksissa olleen Tampellan lainoineen. Lopuista Tampellan osakkeista Skop maksoi kymmenkertaisen hinnan aiempaan pörssikurssiin verrattuna.
Lopulta Skopista ja säästöpankkiryhmästä oli tullut Suomen kansantalouden suurin riskikeskittymä, jota lähes vararikossa oleva Tampella painoi kuin kaulaan ripustettu myllynkivi: lainaa yksin Tampellalle oli annettu 6,3 miljardia markkaa, vaikka pankilla oli omaa pääomaa vain 3,7 miljardia.
Skop omisti isoja siivuja muistakin Helsingin pörssin yhtiöistä ja rahoitti muun muassa Helsingin uudet kauppakeskukset Forumin ja Itäkeskuksen.
Pankki alkoi rahoittaa myös yrityksiä ja kiinteistökehityshankkeita Yhdysvalloissa ja Euroopassa, eksoottisimpana ehkä 100 miljoonan dollarin laina hotelliprojektille Neitsytsaarilla. Kaikki Skopin Amerikan-projektit olivat kuitenkin bisneskielellä niin sanotusti turskaa. Lopputulos oli katastrofi.
Joulukuussa 1989 Skopin pääjohtaja Matti Ali-Melkkilä teki itsemurhan. Skopista tuli korttitalo, jota pyöritettiin yhä lyhytaikaisemmilla luotoilla. Lopulta muiden pankkien luottamus loppui, ja pankki kaatui päivässä Suomen Pankin syliin.
Säästöpankit yrittivät vielä pelastautua perustamalla yhteisen Suomen Säästöpankin, mutta myös se ajautui valtion holhoukseen. Säästöpankkien saatavat ja omaisuus jäivät roskapankki Arsenalin hoitoon. Omaisuuden realisointi saatiin päätökseen vasta 2000-luvun puolella.
Kaikki pankkiryhmät kärsivät pankkikriisissä mittavia tappioita, vaikka ilman säästöpankkeja varsinaisesta pankkikriisistä ei voitaisi edes puhua. Pankeista varovaisimmat ja riskitietoisimmat SYP ja osuuspankit selvisivät parhaiten, paljolti johtajiensa Mika Tiivolan ja Pauli Komin ansiosta.
Postipankin ja KOPin ongelmana olivat suuret kotimarkkinayritykset, kuten Tuko, Hankkija ja rakennusliike Puolimatka, jotka aiheuttivat suuria luottotappioita. Aiemmin vahva säästöpankkiryhmä hajosi ja sen markkinaosuus supistui vuosien 1990–1998 aikana 28 prosentista viiteen prosenttiin.
Suuret liikepankit selvisivät omillaan. KOP paikkasi vakavaraisuuttaan vuonna 1993 järjestetyllä Kansallistalkoiksi kutsutulla osakeannilla ja 1994 järjestetyllä Kansallisannilla, jolla se keräsi sijoittajilta kaksi miljardia markkaa. Vuonna 1995 Kansallis-Osake-Pankki ja Suomen Yhdyspankki yhdistyivät Merita Pankiksi.
Osuuspankkiryhmä selvisi kriisistä vähimmällä, mutta senkin menetykset olivat raskaat.
Pankkikriisi pakotti pankit säästämään kuluja vähentämään henkilöstöään, joka vuosina 1990-1997 puolittui runsaasta 50 000:sta noin 25 000:een. Tietotekniikan hyödyntämistä lisättiin ja konttoriverkosto supistui alle puoleen.
Pankkikriisiä ei aiheuttanut kotitalouksien velkaantuminen, vaan lähinnä säästöpankkien yritysasiakkaiden ongelmat. Kotitalouksien aiheuttamat luottotappiot jäivät hyvin vähäisiksi yrityksiin verrattuna.
Säästöpankkiryhmän alasajo maksoi suomalaisille veronmaksajille lopulta lähes kuusi miljardia euroa. Pankkikriisin myönteiseksi puoleksi voi laskea sen, että Suomen ja Pohjoismaiden pankkijärjestelmä selvisi vuoden 2009 finanssikriisistä vähäisin vaurioin osin siksi, että riskinottoa oli kasinovuosien jäljiltä opittu suitsimaan.
Pankit eivät enää myöskään juuri harrasta harrasta sijoitustoimintaa omaan lukuunsa ja yritysluototuksessa vaaditaan hyviä vakuuksia ja tiukkaa taustatyötä. Liiketoiminnan painopistettä on siirretty riskittömään varallisuudenhoitoon ja muihin palveluihin.
Myös ammattitaito, riskienhallinta ja pankkien sääntely ovat aivan eri tolalla kuin 1980-luvulla, jolloin valuuttasäännöstelyn maailmassa kasvaneet ihmiset eivät yksinkertaisesti osanneet toimia vapailla markkinoilla.
