Helmi vai sammakko? Poliitikon kohtaloksi voi koitua se, mitä hänen suustaan pääsee
”Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu.”
Keskustan entinen kansanedustaja Tapani Tölli muistetaan paitsi sote-uudistuksen eteen tekemästään väsymättömästä työstä, myös blogiinsa vuonna 2008 kirjoittamastaan nerokkaasta toteamuksesta.
Lausahdus oli sen verran osuva, että se jäi elämään. Fraasi nousi esiin vuonna 2019 Töllin jättäessä eduskunnan, ja nyt kielentutkija Vesa Heikkinen ja toimittaja Tapio Pajunen ovat valinneet sen tuoreen kirjansa nimeksi.
Heikkisen ja Pajusen mukaan aforismia muistuttava virke on kiehtovalla tavalla yleispätevä ja sitä kautta humoristinenkin.
– Voi ajatella, että siinä jäljitellään politiikasta tuttua puhetapaa: sanotaan asiantuntevalla rintaäänellä jotain pätevän oloista, mutta oikeastaan sanottu on konkreettiselta sisällöltään tyhjää täynnä. Mistä muusta voi lähteä kuin siitä, missä ollaan, kirjailijat perustelevat.
Heikkinen ja Pajunen tarkastelevat toukokuussa ilmestyneessä kirjassaan 2000-luvun politiikan kieltä. Miten sanoilla vaikutetaan yhteiskunnassa? Entä onko vallan kieli muuttunut verrattuna 1900-lukuun?
Kaksikko juontaa Ylen Politiikkaradion suosittua Puheet päreiksi -ohjelmaa, johon kirjakin osittain perustuu. Ohjelman jokaisessa jaksossa valitaan kuuntelijoiden lähettämistä ehdotuksista päivänpolitiikan sana.
Ehdotuksia on kertynyt ohjelman 10-vuotisen historian aikana lähes 6000. Suosituimmat ehdotetut sanat ovat juontajien mukaan olleet sote, Nato ja korona, mutta kirjo on laaja aina Brexitistä boomeriin ja hölynpölystä öyhöttämiseen.
Kirjassaan Heikkinen ja Pajunen käsittelevät sekä valittuja että valituiksi jäämättömiä päivänpolitiikan sanoja. He ovat käyttäneet teoksen aineistoina myös Twitter-keskusteluja, media-arkistoja, sanakirjoja ja eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoja.
Heikkisen ja Pajusen mukaan sanavalinnat ovat politiikan ydintä. Niiden kautta kansalaisille syntyy mielikuvia siitä, millainen poliitikko on kyseessä, ja jopa siitä, millaista politiikkaa henkilö harjoittaa.
Valitut sanat voivat olla poliitikolle kohtalokkaita: niiden avulla joko noustaan valtaan tai menetetään mahdollisuudet. Sen sai kokea esimerkiksi Sori siitä -tokaisullaan historiaan jäänyt Alexander Stubb. Äijäfeministi Antti Rinteenkään osakkeita tuskin nosti vappusatasesta ja chillailusta puhuminen.
Heikkinen ja Pajunen huomauttavat, että internetin ja sosiaalisen median aikakaudella sanojen valta on voimakkaampi kuin koskaan.
– Uuden vuosituhannen nopeatempoisessa viestintätodellisuudessa jokainen ääneen lausuttu sana voi levitä kulovalkean tavoin kaikkialle. Jokainen kansalainen on potentiaalinen viestinlevittäjä.
Kielen ammattilaisten mukaan politiikan kielenkäyttö on 2000-luvulla aiempaa vapautuneempaa. Lähes jokaisen poliitikon puheessa kuuluu nykyisin arkikielisyyttä tai murretta.
Politiikan kielessä ovat yleistyneet tunteista puhuminen ja tunteisiin vetoaminen. Erityisen huolissaan Heikkinen ja Pajunen ovat jatkuvasti voimistuvasta vihan lietsonnasta.
– Näyttää siltä, että 2000-luvulla perinteisesti hyväksi koetun maun rajoja rikotaan eduskunnassa ehkä entistä tarkoitushakuisemmin. Joskus joku astuu myös lain väärälle puolelle tietoisena siitä, että kansanedustajan asemassa rikosseuraamuksia ei välttämättä tule.
Tyypillistä ajalle on myös tutkitun tiedon väheksyminen.
– Elämme yhteiskunnassa, jossa totuutta tärkeämpää on usein tunnelma, tietoa tärkeämpää vaikutelma. Viis faktoista, kunhan on kiva fiilis!
Totuutta tärkeämpää on usein tunnelma.
Kirja on politiikan seuraajalle oikea herkkupala. Se nostaa esiin 2000-luvun politiikan mehukkaimmat sanat ja lohkaisut – myös ne, jotka sanojat mieluummin unohtaisivat.
Kirja osoittaa, että keskustan poliitikot ovat kantaneet vähintäänkin kortensa suomalaisen politiikan kielen rikastajina. Konkareista taitavana kielenkäyttäjänä nousee esiin Seppo Kääriäinen, tuoreemmista kasvoista Antti Kurvinen ja Mikko Kärnä. Myös Juha Sipilän insinöörikieltä ja Kempeleen murretta yhdistävä persoonallinen puheenparsi saa kirjassa pääosin kiitosta.
Heikkisen ja Pajusen esittelemä politiikan sanojen kirjo on laaja ja kuvaa hyvin 2000-luvun ilmiöitä. Kirjailijat yltyvät mielenkiintoisiin pohdintoihin esimerkiksi siitä, miksi poliitikot puhuvat nykyisin niin paljon erilaisista paketeista ja miksi loikka viittaa politiikassa yleensä johonkin myönteiseen, mutta humppa kielteiseen.
Vesa Heikkinen ja Tapio Pajunen: Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu. 2000-luvun politiikan sanat päreiksi. Teos, 560 s.