Essee: Natsipropaganda perustui vaihtoehtoisiin faktoihin

Sosiaalisen median keskusteluissa pöytään lyödään joskus natsikortti. Sen lyöjä haluaa yleensä varoittaa jonkin mielipiteen vaarallisuudesta sen vuoksi, että natsit käyttivät samaa argumenttia.

Usein natsikortin käyttöä paheksutaan osoituksena siitä, että kirjoittajalta ovat kunnon perusteet loppuneet.

Maailman meno on kuitenkin mennyt viime aikoina sellaiseksi, että on tullut aika kääntää natsikortti pöydälle.

On tullut aika soittaa hälytyskelloja, kun yhteiskunnallista keskustelua syövyttävän vihapuheen rinnalla aletaan puhua vaihtoehtoisista faktoista, vapaata tiedonvälitystä kahlitaan tai leimataan valhemediaksi. Esimerkkejä löytyy kaikilta ilmansuunnilta.

Siksi on hyvä kerrata, mitä vihapuhe, vaihtoehtoisten faktojen viljely ja vapaan tiedonvälityksen kahlitseminen ovat pahimmillaan saaneet aikaan.

On hyvä kerrata, mitä vihapuhe ja vaihtoehtoiset faktat ovat pahimmillaan saaneet aikaan.

Yhdysvaltalainen historioitsija Jeffrey Herf on tutkinut kolmannen valtakunnan natsipropagandaa alkuperäisten lähteiden valossa.

Adolf Hitler esitti propagandan perusainekset kirjassaan Mein Kampf. Siinä hän nosti juutalaiset ja bolshevismin päävastustajikseen.

Natsit loivat massiivisen propagandakoneiston heti valtaannousunsa jälkeen vuonna 1933. Vapaa lehdistö tukahdutettiin ja kaikki tiedotusvälineet alistettiin natsihallinnon kontrolliin.

Propagandan ydinsisällön voi tiivistää yksinkertaiseen viestiin: Saksaa vastassa oli maailmanlaajuinen juutalaisten salaliitto, joka pyrki hallitsemaan maailmaa.

Juutalaiset olivat määräävissä asemissa politiikassa, taloudessa, kulttuurissa ja tiedonvälityksessä ja ohjasivat taustalla kaikkia Hitlerin Saksan vastustajia.

Neuvostoliiton diktaattori Josef Stalin, Yhdysvaltain presidentti F. D. Roosevelt ja Britannian pääministeri Winston Churchill esitettiin propagandassa pelkkinä juutalaisten sätkynukkeina.

Natsipropaganda selitti kaikki maailmansodan käänteet juutalaisten salaliiton avulla. Esimerkiksi Ison-Britannian ja Neuvostoliiton epäpyhän liiton synty oli mahdollista vain sen vuoksi, että juutalaiset ohjasivat molempia. Yhdysvallatkin liittyi sotaan vain juutalaisten yllytyksestä.

Juutalaisten salaliiton olemassaolo todistettiin nostamalla esiin juutalaisia tai sellaiseksi oletettuja liittoutuneiden maiden johtavista piireistä. Lehtiin ja seinäjulisteisiin saatiin näin vakuuttavan tuntuisia kuvia ja nimilistoja.

Todellisuudessa juutalaisia oli varsin vähän liittoutuneiden hallituksissa ja muissa johtotehtävissä. Lisäksi niin Neuvostoliitossa kuin muissakin liittoutuneissa maissa esiintyi antisemitismiä.

Stalin syrjäytti esimerkiksi juutalaistaustaisen Maksim Litvinovin ulkoministerin paikalta hiukan ennen kuin Saksa ja Neuvostoliitto solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen elokuussa 1939. Natsipropaganda tulkitsi tämänkin siirron pelkäksi juutalaisten hämäysoperaatioksi.

Yhdysvalloissakin oli hyvin vaikutusvaltaisia antisemitistejä, esimerkkinä autoteollisuuden suurnimi Henry Ford.

Yhdysvallat ja Iso-Britannia jarruttivat juutalaisten muuttoa Palestiinaan sodan aikana ja välttelivät juutalaisvainojen korostamista vaikka saivatkin tietoja kansanmurhasta. Ne pyrkivät näin estämään arabimaailman luisumisen Saksan puolelle tilanteessa, jossa natsien arabimaille suunnattu propaganda keskittyi juutalaisvastaisuuteen.

Herfin mukaan natsit kävivät samaan aikaan sotaa sekä liittoutuneita että juutalaisia vastaan. Kysymys oli heille yhdestä ja samasta sodasta.

Hitler perusteli juutalaisten joukkomurhan kertomuksella, jota hän toisti usein sodan aikana.

Hitlerin vaihtoehtoisessa todellisuudessa maailmansota oli juutalaisten lietsoma ja aikaansaama sota. Hän ”varoitti”, että jos juutalaiset onnistuvat sytyttämään sodan, se johtaa heidän tuhoutumiseensa. Euroopan juutalaisten joukkomurha valmisteltiin ja toteutettiin tästä lähtökohdasta.

Hitler ja natsipropaganda käänsivät todellisuuden ylösalaisin. Sotaan jouduttiin Euroopassa Hitlerin valloituspolitiikan takia.

Herf kuvaa natsien ajattelua poliittiseksi paranoiaksi. He pitivät juutalaisia syyllisinä siihen, mitä itse tekivät.

Sotaonnen kääntyessä natsipropaganda pelkisti vaihtoehdot kahteen: joko Saksan kansa tai juutalaiset tulisivat tuhoutumaan. Euroopan juutalaisten teollinen joukkomurha kiihdytettiinkin äärimmilleen sodan kuluessa.

Natsit pitivät juutalaisia syyllisinä siihen, mitä itse tekivät.

Herfin hätkähdyttävin väite on, että ylimmät natsijohtajat todellakin uskoivat vaihtoehtoisiin faktoihinsa. Tämä väite perustuu ennen muuta propagandaministeri Joseph Göbbelsin päiväkirjoihin.

Göbbels kertoo monista juutalaiskysymystä käsittelevistä keskusteluistaan Hitlerin kanssa. Molemmat pitivät aitoina esimerkiksi Venäjän salaisen poliisin alun perin kirjoittamia Siionin viisaiden pöytäkirjoja, joissa kuvattiin juutalaisten suunnitelmia maailmanvalloituksesta.

Natsijohtajat pitivät totena myös sitä, että Neuvostoliiton, Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian liittoutuminen oli mahdollista vain juutalaisten vaikutuksen ansiosta.

Saksan kansa alistettiin natsipropagandalle vuodesta 1933 lähtien aina sodan loppuun saakka. On vaikea arvioida, kuinka laajasti kansalaiset uskoivat maailmanlaajuisen juutalaisen salaliiton olemassaoloon.

Propagandan tehosta kertoo kuitenkin se, että saksalaiset taistelivat katkeraan loppuun saakka.

Herfin mukaan olennaista on, että Hitler, Göbbels ja muut natsien ylimmät johtajat uskoivat omaan propagandaansa. Totaalinen valhe muuttui kaikkea toimintaa ohjaavaksi totuudeksi.

Ja mikä on tarinan opetus?

On syytä olla huolissaan, kun erilaiset salaliittoteoriat alkavat saada yhä laajempaa kannatusta.

Vielä vakavampaa on, jos suuri osa kansalaisista alkaa uskoa, että kaikki yhteiskunnan ongelmat ovat jonkin tietyn väestöryhmän kuten esimerkiksi maahanmuuttajien syytä.

Ja hälytyskellojen pitää soida viimeistään silloin, jos poliittiset johtajat alkavat uskoa vaihtoehtoisen todellisuuden olemassaoloon ja toimia sen mukaan.

Jutun lähteenä on käytetty seuraavia teoksia:

Jeffrey Herf: The Jewish Enemy. Nazi Propaganda During World War II and the Holocaust. Cambridge, MA: Harvard University Press, 2006.

Jeffrey Herf: Nazi Propaganda for the Arab World. Yale University Press, 2009.

Essee ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 3.3. Lehden voi tilata täältä .