Essee: Euroopan strateginen autonomia – utopia vai todellinen mahdollisuus?

Ranskan presidentin Emmanuel Macronin (2017) ja entisen EKP:n pääjohtajan Mario Draghin (2024) visiot Euroopan strategisesta autonomiasta jakavat yhteisen ytimen: Euroopan tulee nousta kolmanneksi globaaliksi suurvallaksi Kiinan ja Yhdysvaltojen rinnalle.

Molemmat eurooppalaiset vaikuttajat korostavat talouden, kilpailukyvyn ja puolustuksen ratkaisevaa roolia. Oleellista strategisessa autonomiassa olisi nimenomaan se, että Euroopan olemassaolo ja kyky selvitä Venäjän uhasta ei olisi enää riippuvainen Yhdysvaltojen poliittisista suhdanteista.

Euroopassa unohdetaan usein se, miten Yhdysvaltojen historiassa on säännöllisesti toistunut ajanjaksot, jolloin Eurooppa ei ole ollut Washingtonin päällimmäinen intressi.

Euroopan kehitys on 2020-luvulla kuitenkin monilta osin pysähtynyt. Draghin raportissa avataan useita Euroopan ja EU:n liittyviä rakenteellisia ongelmia, jotka ovat usein itse aiheutettuja.

Yrityskentässä ja taloudessa ongelmat liittyvät usein EU:n sääntelymekanismeihin, yritysrahoituksen byrokraattisuuteen, luvitukseen, kuin myös verotukseen.

Draghin mukaan eurooppalainen perusongelma on erityisesti staattinen teollisuusrakenne, joka tuottaa noidankehän, jossa yhdistyvät matala investointi- ja innovaatioiden taso.

Eurooppalaiseksi ongelmaksi on muodostunut myös tutkimustoiminnan laatu ja sen vaatimaton yhteys sijoittajiin, start-up-yrittäjiin ja suuryrityksiin. Edellä mainitut klusterit ovat tärkeitä, koska niiden avulla voisi syntyä uusia kaupallisia eurooppalaisia menestystarinoita.

Draghi muistuttaa raportissaan edelleen, miten Maailman TOP-50 tutkimuslaitosten joukossa on vain kolme eurooppalaista tutkimuslaitosta, kun amerikkalaisia listalla on 21 ja kiinalaisiakin peräti 15 toimijaa. Tarkasteltavalla listalla on siis mukana muitakin tutkimuslaitoksia kuin perinteisiä yliopistoja.

Toinen Euroopan vakava ongelma liittyy turvallisuuteen. Maanosan puolustuskykyä on lyöty laimin jo usean vuosikymmenen ajan, ja osa Naton jäsenvaltioista on ulkoistanut maanpuolustuksensa pitkään eri syitten takia Yhdysvalloille.

Ukrainan sota ja Donald Trumpin toinen presidenttikausi ovat palauttaneet Euroopan reaalitodellisuuteen. Ilman Yhdysvaltojen läsnäoloa Eurooppa olisi todellisessa vaarassa Venäjän suhteen.

Johtajuusvaje on pitkään varjostanut Euroopan kehitystä. Yhdysvaltojen entisen ulkoministerin Henry Kissingerin kuuluisaan kysymykseen: ’Kenelle minä soitan, kun soitan Eurooppaan’ ei ole edelleenkään vastausta.

EU-komission puheenjohtajaa pidetään usein etäisenä byrokraattina, jonka valintaprosessi suljetuissa kabineteissa ei edusta avoimuutta tai äänestäjien poliittisia näkemyksiä.

Ratkaisuna komission puheenjohtajasta voitaisiin tehdä suoralla vaalilla valittava EU-presidentti, jolla olisi myös unionin puolustuksen ylipäällikkyys. Koska mandaatti tulisi suoraan kansalta, tehtävällä olisi aivan erilainen uskottavuus, kuin mitä sillä nykyään on.

Valinnan myötä kansalaisten luottamus ja myös mielenkiinto EU:ta kohtaan saattaisi myös lisääntyä.

EU:n presidentin vaalitapa voisi olla kaksivaiheinen, jossa ensimmäisellä kierroksella toteutuisi suhteellinen vaalitapa ja toisella kierroksella siirryttäisiin enemmistövaaliin.

Ensimmäisellä kierroksella käytettävä suhteellinen vaalitapa mahdollistaisi useamman ehdokkaan menestymisen ja edelleen sen, että äänioikeutettujen kansalaisten äänten merkitys ja painoarvo säilyisi samanlaisena kaikkialla samanlaisena.

Suurten ja pienten maiden vaikutus otetaan huomioon siis painotetun järjestelmän avulla, joka kunnioittaa sekä väkilukua että jäsenmaiden yhdenvertaisuutta. Toisella kierroksella järjestettäisiin niin ikään suora vaali kahden suosituimman ehdokkaan kesken, ja enemmistö voittaisi.

Jos Eurooppa haluaa kasvaa aidosti aikuiseksi, sen on hyväksyttävä muuttuneet maailmanpolitiikan realiteetit ja sen on kyettävä uudistumaan erityisesti unionin tasolla.

Jos Euroopan puolustusta halutaan konkreettisesti kehittää, se tarkoittaa käytännössä ainakin Lissabonin sopimuksen (2007) päivittämistä erityisesti sopimuksen epäselvän turvallisuuslausekkeen 49.2. suhteen.

Myös ase- ja puolustusteollisuuden kehittäminen, sekä Draghin raportin useat konkreettiset ehdotukset tutkimusrahoituksen, energian saatavuuden, sääntelyn ja yritysten verotuksen suhteen voisivat pitkällä aikavälillä mahdollistaa Euroopan strategisen autonomian syntymisen.

Yritysten toimintaympäristöön on luotava pitovoimaa ja tämä koskee myös sijoittajia. Pääomien nykyisenkaltainen valuminen Yhdysvaltoihin on saatava loppumaan.

Euroopan strategisen autonomian tavoitteet saavat selkeästi tukea myös suomalaisilta. EVA:n viime kesän (2024) analyysin mukaan suomalaisilla oli selkeä 10 tekijän kärki, joihin EU:n tulisi keskittyä erityisesti jatkossa.

Suomalaiset kokevat tärkeänä omavaraisuuden, puolustuksen, siirtolaisuuden hillinnän ja ulkopolitiikankehittämisen. Kolme neljästä suomalaisesta painottaisi jatkossa myös maanosan omavaraisuutta kriittisissä teknologioissa ja tuotteissa.

Euroopan on ymmärrettävä, että sen tulevaisuus suurvaltana riippuu omista valinnoista ja kyvystä toimia yhtenäisesti. Talouden kilpailukyky, puolustuksen vahvistaminen ja tutkimus- ja innovaatiotoiminnan kehittäminen ovat keskeisiä rakennuspalikoita, joiden avulla unioni voi saavuttaa aidon strategisen itsenäisyyden.

Samalla Euroopan on kyettävä voittamaan kansalaistensa luottamus. Edelliset eurovaalit näyttivät heikon äänestysaktiivisuuden kautta jälleen sen, miten etäiseksi EU edelleen koetaan.

Avoimemmat ja demokraattisemmat päätöksentekoprosessit, kuten EU-presidentin suora vaali, voisivat vahvistaa unionin legitimiteettiä ja yhdistää sen kansalaisia.

Strateginen autonomia ei ole utopia, vaan realistinen tavoite, jos Eurooppa kykenee hyväksymään reaalipoliittiset vaatimukset ja sitoutuu rohkeisiin uudistuksiin.

Suomella ja muilla EU-mailla on tässä ainutlaatuinen mahdollisuus vaikuttaa ja varmistaa, että Eurooppa on tulevaisuudessa vahva, yhtenäinen ja itsenäinen toimija globaalilla näyttämöllä.