Erkki Tuomioja lämmitteli punamultaa sinipunavuosina – tarjoutui raivaamaan Esko Ahon Washingtoniin Anneli Jäätteenmäen tieltä
Maan pitkäaikaisin ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) ei ole koskaan yltänyt pääministeriksi tai SDP:n puheenjohtajaksi.
Pyrkyä ei ole puuttunut, riittävää nostetta kyllä. Lopulta tiellä oli Paavo Lipposen leveä selkä, jonka taakse Tuomioja juuttui ehkä parhaiksi poliitikkovuosikseen.
Nyt Tuomioja valottaa vuosia 1998–2000 poliittisten päiväkirjojensa uusimmassa osassa Ei kai eilisestä jäänyt vammoja.
Poliittiselle historiankirjoitukselle arvokkaat päiväkirjat valaisevat peliä, jota demarieliitissä Lipposen selän takana ja häntä vastaan pelattiin. Melko myrkyllisiä merkintöjä löytyy myös SDP:n sisäisistä kuvioista vuoden 2000 vaaleissa.
Tuomiojan mukaan presidentti Martti Ahtisaari oli tokaissut tämän jatkokautta tukemaan tarjoutuneelle Tarja Haloselle, että jos kyseessä olisi Lipponen, hän ilman muuta vetäytyisi, mutta ”sinä et tässä pärjää”.
Päiväkirjoista ilmenee myös, että Tuomioja pohjusti punamultayhteistyötä keskustan kanssa jo Lipposen toisen hallituksen alkutaipaleella.
Syksyllä 2000 Tuomioja kirjoittaa olleensa lounaalla töölöläisessä ravintola Lehtovaarassa keskustan sijaispuheenjohtajan Anneli Jäätteenmäen kanssa.
”Keskustelemme aika vapaasti ja suoraan ongelmistamme, joka hänellä on nimeltään (Esko) Aho ja minulla Lipponen. Kummallakaan ei olisi mitään sitä vastaan että olisimme vaalien jälkeen yhdessä tekemässä hallitusta, jos ongelmamme sitä ennen ratkeavat.”
Tuomiojan mukaan Jäätteenmäki uskoi Ahon aikovan palata puoluejohtoon, jos ei muuta niin paremman tarjouksen puutteessa.
”Kysyn, voisinko auttaa paremman tarjouksen järjestämisessä ja Jäätteenmäki toteaa, että tuskin Ahoa voisi muu kiinnostaa kuin enintään Washingtonin-lähettilään paikka. Sanon että voin yrittää vakavasti sen järjestämistä jos tarvitaan, minkä Jäätteenmäki myös vakavasti noteeraa.”
Punamultaa Tuomioja oli pohdiskellut samana syksynä myös SAK:n puheenjohtajan Lauri Ihalaisen kanssa. Hän kirjoittaa arvioineensa Ihalaiselle, että jos Jäätteenmäki jää keskustan johtoon, punamulta on aiempaa mahdollisempi vaihtoehto.
”Lauri yhtyy tähän ja kertoo, että kun kepun johto oli SAK:ssa käymässä oli Jäätteenmäki vielä erikseen pyytänyt SAK:ta kertomaan mikä heidän työreformissaan tökki. Sen he yksityiskohtaisesti ja laveasti olivat kertoneet.”
Tuomiojan mukaan pointti oli se, että Jäätteenmäki esitti kysymyksen vaikka oli sen jo aiemmin SAK:n kanssa erikseen läpikäynyt, jotta myös muu puoluejohto – mukaan lukien Maria Kaisa Aula ja Matti Vanhanen – sai vielä kerran opiskella vastausta.
Kiintoisaa luettavaa ovat myös kohdat, jossa ulkoministeriuransa alkutaipaleella oleva Tuomioja ruotii Lipposen esiintymistä Nizzan huippukokouksessa joulukuussa 2000.
Tuomiojan kirjaukset eivät ainakaan vahvista kuvaa Lipposesta määrätietoisesti Suomen ääntä EU-pöydissä käyttäneenä vahvana johtajana.
Tuomiojan mukaan virkamiesleirissä Alexander Stubb, Antti Peltomäki, Alec Aalto, Antti Satuli ja muut Lipposen tukijoukot alkoivat hermostua esimiehensä lepsuuteen ja kävivät puhumassa Tuomiojalle, ettei nyt pitäisi luovuttaa vaan koota pienten maiden rintama puheenjohtajamaa Ranskan ja isojen jyräystä vastaan.
”Olen samaa mieltä, mutta muistutan Stubbille etten ole delegaation johtaja. Toki silti koetan aktiivisesti käytävillä menetellä juuri niin. Samaa vastustushenkeä käy Lipposeen puhaltamassa myös käytävillä norkoileva Sauli Niinistö, joka vetoaa mm. tarpeeseen oikaista toimittajien keskuuteen levinnyt käsitys, että vain Portugali taistelee pienten valtioiden puolesta”, Tuomioja kirjoittaa.
Tuomiojan mukaan Lipponen esitteli Suomen näkemykset vaisusti ja ponnettomasti, ja ainoa välittynyt kuva oli, että Suomelle käy kaikki.
”Poistuessamme kauhistelen Tarjalle eikö Lipposesta löydy mitään selkärankaa tällaisissa tilanteissa. Se ei ole uutta, mutta yllättää aina uudelleen. Kuitenkin Lipposella on median luoma maine kovana ja taitavana johtajana, mutta kuten Tarja huomauttaa, hän on kova alemmilleen ja nöyrä ylemmilleen”, Tuomioja kirjoittaa.
Erkki Tuomioja: Ei kai eilisestä jäänyt vammoja. Poliittiset päiväkirjat 1998–2000. Toimittanut Veli-Pekka Leppänen. Tammi, 711 s.