Naispappeus – keskustanaisten suuri saavutus
Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous teki päätöksen naisten vihkimisestä papiksi 40 vuotta sitten. Ensimmäiset naiset vihittiin tehtäviinsä vuon 1988.
Piispantehtävä avautui naisille teoriassa vähän myöhemmin ja käytännössä vasta 2010. Naispappeuden vastustajille kirkon sisälle varatut syrjivät työjärjestelyt poistettiin 2006.
Keskustapuolueella ja erityisesti puolueen naisilla oli merkittävä ellei ratkaisevakin osa naispappeuden hyväksymisessä.
Kirkon sisällä asia jakoi mutta vaikeaksi päätöksen teki sen luokitteleminen ”tunnustuksellisiin asioihin”. Kirkolliskokouksessa muutos voitiin hyväksyä vain kolmen neljäsosan äänten enemmistöllä.
Ensimmäinen naispuolinen teologian maisteri oli hakenut pappisvihkimystä jo 1955. Kun asiat eivät edenneet, perustettiin luterilaiseen kirkkoon lehtorin virkoja. Tämän toivottiin osin kompensoivan tehtäviin liittyvän tasa-arvon puutteita.
Sekava tilanne vaati poliittista ja kirkkopoliittista selkärankaa ja sitä erityisesti keskustanaiset osoittivat sitkeällä työllään.
Ensimmäisen kerran kirkolliskokous äänesti asiasta 1976 ja uudelleen 1984. Vaalien välillä seurakuntien luottamuselimissä tehtiin valtavasti työtä asenteiden muokkaamiseksi ja kirkolliskokousedustajien vaihtamiseksi. Muutos oli pitkään ilmassa mutta realisoitui vasta 1986.
Oppilaiden jakaminen eri ryhmiin katsomusten ja uskontojen opetuksen suhteen ei oikein ole tätä päivää.
Jaakko-Olavi Antila kertoo Kirkolliskokouksen historiaa käsittelevässä teoksessaan päätöksen taustoista. Hän nostaa esille keskustalaisten naisten näkyvän panoksen.
Itse havahduin tapahtumien kulkuun tutkiessani keskustapuolueen eri toimijoiden ympäristöpolitiikkaa. Marjatta Väänäsen ajan keskustanaisten toiminnassa naispappeusasia oli näkyvää mutta ympäristö ei niinkään. Keskustalaisilla toimijoilla oli ratkaiseva rooli monissa seurakunnissa ja vahva kirkkopuolue keskusta on edelleen.
Kristilliskonservatiivisten arvojen vahvistuttua eräissä herätysliikkeissä ja puoluepolitiikassa, on naispappeuskin ollut uudelleen esillä.
Mikään iso kysymys se ei ole. Kirkon jäsenistä vain viisi prosenttia vastustaa naispappeutta, luottamushenkilöistä 9 prosenttia. Naisten kanssa työskentelyä surevat miespolot ovat marginaalissa. Naispappeja on jo yli puolet virassa olevasta pappiskunnasta.
Kirkon sisällä tapahtuva tasa-arvokamppailu ei ole samalla tavalla myöhemmin voimaannuttanut keskustalaisia toimijoita.
Tasa-arvoinen avioliittoon vihkiminen on edelleen vailla evankelis-luterilaisen kirkon virallista hyväksyntää, vaikka piispat eivät enää vihkijöitä rankaise. On helppo ennustaa, että päätös tulee naispappeuden tavalla lähivuosina. Suomi siirtyy silloin pohjoismaiselle linjalle tässäkin kysymyksessä.
Yhteiskunnan kiristynyt ilmapiiri on sävyttänyt keskustelua myös kaikille yhteisestä katsomusaineesta. Monet pitävät sitä turmiollisena kristilliselle uskonkäsitykselle.
Tunnustuksellisuus on nykykouluista poissa, uskonnosta riippumatta. Oppilaiden jakaminen eri ryhmiin katsomusten ja uskontojen opetuksen suhteen ei oikein ole tätä päivää.
Pidän suurena riskinä myös opetuksen siirtämistä vaikkapa uskonnollisten yhteisöjen imaamien tai muiden uskonoppineiden vastuulle.
Tämä asia vaatii hyvää nykyopetuksen tuntemusta ja koulujen tilanteen ymmärrystä. Kirkon sisälläkin on tästä erilaisia käsityksiä, mutta uhkakuvat ikäluokkien jakautumisesta ovat yhteisiä.