Erityisesti EU-aikana kiihtynyt tuhlauskulttuuri on viemässä meidät pimeyteen
Voisiko sellaista maakuntaa olla olemassa, joka julistautuisi kohtuuden maakunnaksi? Alueeksi, jossa ei tehtailla uusia tiehankkeita, vaan halutaan laittaa nykyiset kuntoon. Maakunnaksi, joka ei vaadi miljardia siksi, että junat ehkä nopeutuvat 13 minuuttia, vaan lisää junia nykyisille raiteille, joille niitä kyllä mahtuu?
Tämä tulee mieleen, kun seuraa päättymätöntä hankerallia erilaisten tunnin junien, sivuratojen sähköistyshaaveiden ja uusien nelikaistateiden äärellä. Niitä ei näytä pysäyttävän mikään, vaikka kaikki tietävät, että yhteiskuntamme rahoituspohja on kokonaisuudessaan vakavassa kriisissä. Ja vaikka liikkuvuus on etätyön myötä suuressa murroksessa, jossa jatkuva pitkien matkojen tekeminen alkaa jo kuulostaa tunkkaiselta 1900-luvulta.
Meillä on kaikilla väylillä valtava korjausvelka, mutta lisää hoidettavaa on vain rakennettava lisää, maksoi mitä maksoi. Seminaarisana saavutettavuuden kaveriksi on saatu itänaapurin ansiosta uusi muotisana, huoltovarmuus, joka viimeistään aukaisee rahahanat mihin vain.
Otan esimerkin minulle mieluisasta aiheesta, raideliikenteestä.
Suomen maakunnissa on kärsitty jo kaksi vuosikymmentä nuhruisista kiskobusseista, joilla hoidetaan hiljaisempien rataosuuksien liikennettä. Kalusto on alimittaista, epämukavaa, ilmastoimatonta ja likaista. Kiskobusseja on usein korvattu linja-autokuljetuksilla. Osa kalustosta on romutettu ennenaikaisesti. Konduktöörien poistamisen jälkeen moni on matkustanut ilman lippua. Kaikesta huokuu operaattorin olematon kiinnostus tuotteeseen, siitä huolimatta, että liikennöinti hoidetaan avokätisellä ostoliikennesopimuksen rahoituksella (vai siitä johtuen?)
Jokainen poliitikko varmaan tietää, että on olemassa käyttötalousmenot ja on olemassa investointimenot, ja ne ovat eri asia. Tässä on kyse käyttötaloudesta: on hankittu jotain operointia, jonka taso ei sitten olekaan miellyttänyt.
Itä-Suomessa halutaan jostain syystä ratkaista ongelma tekemällä infrainvestointi: rataosat Pieksämäeltä Joensuuhun ja Nurmekseen on sähköistettävä. Näin ehdottaa viisi kuntaa ja kolme maakuntaa. Ja näemmä jotkut poliitikot oikein kilvoittelevat kunniasta, kuka keksi näin erinomaisen idean.
Mikä esti kaikki nämä kaksi vuosikymmentä puuttumasta itse ongelmaan, eli heikkoon operointiin? Miksi sulkia nyt hattuunsa hakevat eivät tehneet mitään? Mikä takaa, että mikään muuttuu ripustamalla 90 miljoonalla eurolla kuparilankaa junien yläpuolelle?
Tästä on siis kyse: ei tehdä 20 vuoteen mitään, eikä kiinnosta substanssi silloin, kun ongelmat voisi ratkaista kustannustehokkaasti: tutustumalla ja puuttumalla epäkohtiin, jotka kansalaisia harmittavat. Mutta sitten kiinnostaa, kun korjaustoimenpiteelle saadaan kirjoitettua oikein iso hintalappu. Sitten ollaan sankareita ja suuria maakuntavaikuttajia.
Jos askartelemme vain budjetin miljoonien kanssa, eivätkä sisällöt kiinnosta, teemme kallista ja huonoa yhteiskuntaa, emmekä vastaa äänestäjiemme odotuksiin.
Entä olisiko kohtuutonta vaatia, että päättäjät lukisivat hankeselvitykset ja pohtisivat, tarvitaanko todella kaikkia kustannuseriä, jota konsultit niihin pinoavat?
Tämä tuli mieleen, kun kävin läpi Savon radan taannoista nopeudennoston hankesuunnitelmaa. Siellä muun muassa aiotaan rakentaa meluaitoja Mikkelin hiljaisten maalaiskylien ratapihoille liki miljoonalla eurolla per kylä. Junien kuulijoita näissä kylissä asuu kourallinen, eikä junien äänistä ole tullut mitään valituksia. Uusimmassa selvityksessä sentään mainitaan miljoona-aitojen hyödyt ”epävarmoiksi”.
Myös Mikkelin uutena kaupunginvaltuutettuna olen huomannut, että asiat, jotka saattavat kaukaa katsottuna näyttää olevan kunnossa, ovat niihin syventymällä todellisuudessa pahasti rempallaan. Jos askartelemme vain budjetin miljoonien kanssa, eivätkä sisällöt kiinnosta, teemme kallista ja huonoa yhteiskuntaa, emmekä vastaa äänestäjiemme odotuksiin.
Mutta se kohtuuteen tyytyvä maakunta. Eihän se ole mahdollinen, koska ei näytä hyvältä CV:ssä olla maakuntapamppu, joka ei hankkinut omaan maakuntaan yhtä paljon uusien investointien rahaa kuin toiset pamput.
Erityisesti EU-aikana on opittu, että sieltä pitää saada takaisin itse maksettua rahaa keinolla millä hyvänsä ja kohteeseen mihin hyvänsä. Tämä kiihtynyt tuhlauskulttuuri on yksi syy, miksi kaltaisemme yhteiskunnat ovat vajoamassa taloudelliseen pimeyteen.