Paasikiven linja

J. K. Paasikiven presidenttikauden päättymisestä tulee helmikuussa kuluneeksi 60 vuotta.

Huomio ei kiinnity hänen saavutuksiinsa, vaan Urho Kekkosen valintaan tasavallan presidentiksi. Hän voitti valitsijamieskokouksen ratkaisevalla kolmannella kierroksella K. A. Fagerholmin äänin 151-149.

Valta kiehtoo, ja myytit myyvät. Vaarana on, että historian pitkä kaari ja politiikan iso linja jäävät tapahtumakuvauksissa liian vähälle huomiolle. Tapahtumilla on aina syynsä ja seurauksensa.

Käsite ”Paasikiven linja” antaa tilaisuuden tarkastella ajanjaksoa 1946-1956, J. K. Paasikiven presidenttikausien aikaa. Katsaus osoittaa, miten nopeita kansainvälisen politiikan muutokset ovat. Mutta se osoittaa myös, että ainutlaatuisten tapahtumien taustalla on historiallinen toistuvuus.

1946-1956 elettiin vuoroin kylmän sodan ja liennytyksen aikaa, rautaesirippu jakoi Euroopan, NATO syntyi ja laajeni, EU:n edeltäjä Euroopan hiili- ja teräsyhteisö perustettiin, Neuvostoliitto kukisti Itä-Euroopassa väkivalloin valta-asemansa uhkaajat, asevarustelu kiihtyi ja suurvallat loivat uutta maailmanjärjestystä.

Suomen ulkopolitiikassa noudatettiin Paasikiven linjaa, joka korosti Suomen ja Neuvostoliiton kahdenvälisten suhteiden merkitystä sekä Suomen sotilaallista liittoutumattomuutta. Korostus on ymmärrettävä. Sukupolvi toisensa jälkeen oli elänyt sodan tai sodan uhan aikaa.

1948 Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen johdantoon oli kirjattu tärkeä poliittinen linjaus: Suomen pyrkimys ”pysyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella”. Lause voitiin tulkita oikeudeksi ja ilmaisuksi puolueettomuudesta sekä ulkopoliittisen liikkumatilan laventajaksi.

Suomi ei halunnut idän ja lännen väliseksi ”ei-kenenkään maaksi”. Pikemminkin maaksi, jonka kumpikin suurvalta blokkeineen koki ainakin osin omakseen. Omintakeisesta geopoliittisesta tilanteestaan johtuen Suomelle oli tärkeää hankkia tunnustettu asema idän ja lännen välimaana.

Suomi oli yksi harvoista kahtiajakautuneen Euroopan valtioista, jolle oli poliittisesti viisasta olla kuulumatta kumpaankaan suurvaltaleiriin. Paasikiven linja oli varovaista tasapainoilua idän ja lännen välillä.

Suomi tunsi historiallisesti ja henkisesti kuuluvansa Länsi-Eurooppaan ja Pohjoismaihin, mutta poliittisen yhteenkuuluvuuden osoittamista vältettiin. Vähä vähältä ulkopoliittinen liikkumatila laajeni, osin omin poliittisin ratkaisuin ja osin kansainvälisen toimintaympäristön muutoksen myötä.

Keskustelu J. K. Paasikivestä ja hänen linjastaan viriää varmasti syksyllä 2016, kun hänen kuolemastaan tulee 60 vuotta. Syksyllä tulee Risto Rytin kuolemasta 60 vuotta ja Urho Kekkosen kuolemasta 30 vuotta.

Edesmenneiden presidenttien elämätyön ymmärtämiseksi ja itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlien pohjustamiseksi olisi tärkeää virittää keskustelua Suomen ulkopolitiikan pitkästä linjasta – ja sen merkityksestä itsenäisyytemme säilyttämisessä ja vahvistamisessa.