Voimapolitiikkaa vai diplomatiaa?
Kevät 2022 muutti niin keskustalaisten kuin kaikkien suomalaisten suhtautumisen Nato-jäsenyyteen. Pitkään noudatettu suvaitseva politiikka Venäjää kohtaan tuli päätökseen Ukrainan sodan laajenemisen myötä.
Kansan tuki Nato-jäsenyydelle perustui laajasti jaettuun näkemykseen, että Suomi on sotilasliiton toivottu jäsen erityisesti asevelvollisuusarmeijamme muodostaman laajan reservin vuoksi. Lähtökohtana oli, että jäsenyys tuo tarvittavan vahvan selkänojan jo muutenkin hyvälle sotilaalliselle puolustuskyvyllemme.
Laajempia muutostarpeita Suomen sotilas- tai ulkopoliittiseen linjaan ei esitetty. Sotilasliiton ymmärrettiin olevan liitto sotilaallisen puolustuksen tueksi, joka muodostaa puolustuksellisen pidäkkeen ja siten lisäturvan ulkoista aggressiota vastaan.
Edellä sanottu mielessä pitäen olen seurannut hämmentyneenä loppusuoran presidentinvaalikeskusteluja. Puhe ”Nato-presidentistä” ja ”Nato-Suomesta” ja erityisesti se, miten tästä johdettaisiin ohjenuoraa Suomen ulkopolitiikan hoitamiselle, on hämmentävää.
Toki presidentin rooli muuttuu, kun hänelle tulee velvollisuus edustaa Suomea Naton päätöksenteossa. Muilta osin en kuitenkaan hahmota Nato-jäsenyyden vaikuttavan Suomen ulkopolitiikan hoitoon.
Puolustusliiton jäsenyys ei tee Suomea haavoittumattomaksi kansainvälisissä suhteissa. Siksi presidentin tulee erityisesti taitaa diplomatia.
Vaikka poliittiset suhteet Venäjään ovat poikki ja yhä uusia diktaattoreita ilmestyy valtioiden päämiehiksi muuallakin, on Suomen ulkopolitiikassa säilytettävä maltti. Nato-kumppanit eivät tule diplomatiaa Suomen presidentin puolesta hoitamaan.
Harriet Lonka
FT, Kuopio
Mielipideosastolla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia.
Voit jättää mielipidekirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/