Maaseudun historiasta ja perinnekasvatuksesta
Maaseutu ei ole tänä päivänä historiaton tai kiinnostusta vailla omaan henkiseen ja materiaaliseen perintöönsä. Monissa pitäjissä on aivan lähivuosina kirjoitettu ja päivitetty oma historiansa, jopa moniosaisina sarjoina julkaistu.
Valtamedia tai lähialueen seutumedia eivät tunnu näitä uutteria historian toimijoita juuri huomioivan saati uutisoivan niistä.
Eläköityneet opettajat, rehtorit ja lääkärit kokoavat ympärilleen muita menneisyyden vaalijoita ja tallentavat tuotoksiinsa pitäjien elämänkirjoa aivan digiaikaan asti. Seurakunnat julkaisevat myös historiaa peilaavaa aikaansa, ja ovathan ne kautta aikojen olleet tiettyjä kulttuurin kehtoja.
Kuntaliitokset murentavat ja häivyttävät monen pitäjän kulttuuriperintöä ja keskittyvät vain ydinkaupungin imagon rakentamiseen.
Maaseutukuntien vaakunatkin katoavat, edes pieni palanen niistä voitaisiin ikuistaa emokaupungin vaakunan kilpeen. Onhan sukuvaakunoihinkin liitetty aina uuden tulokkaan tunnus muodossa tai toisessa.
Yleissivistävässä opetuksessa jo vuosikymmeniä sitten liitettiin opetussuunnitelmiin oman pitäjän historian ja kulttuurin oppiaines. Miten noita lienee toteutettu, ja historianopettajan mielenkiinto sanelee aiheeseen perehtymisen laajuuden ja tason.
Kuvataiteessa itse olen pyrkinyt muun muassa vuotuisten juhlien perinteitä käsitellessäni huomioimaan oman pitäjän perinnetietämystä. Yläkoulun ja lukion kuvataideopettajan opintoihin kuuluu kansatiede ja taidehistoria, joten osaamista on, kun vain on aikaa perehdyttää oppilaita näihin ja soveltaa niitä lähiympäristön näkökulmasta.
Jo 1990-luvulla maaseutulukion oppilaat eivät osanneet termien laiho, touko tai kuhilas oikeaa merkitystä. Taidehistorian kuvastosta löytyi ainakin vastaus kuhilaspeltonäkymistä.
Monissa pitäjissä on toiminut paikallisia valokuvaajia, joiden otoksissa ovat tallentuneet menneiden aikojen kylän raitit, kaikenlaiset henkilöhahmot suutareista, kauppiaista, viljelijöistä ja muista aikakauden hahmoista.
Esimerkkinä Rantasalmella toiminut valokuvaaja Emil Tolvanen, jonka kuvajäämistö osattiin pelastaa sattumalta purkutalosta. Hän kiersi kameroineen saaret ja mantereet kuvaten hyvin monipuolisesti ja taidokkaasti pitäjän elämänmenoa.
Suomalainen kulttuuriperintö rakentuu, kuten monen muunkin valtion, maaseutuun, viljely- ja metsäkulttuuriin.
Maaseudulla ei nykykiireiden ja eurodirektiivien puristuksessa aina jakseta hehkuttaa alueen hyviä puolia. Ne kyllä tiedostetaan ja omassa tuvassa omilla ehdoilla ja rauhoittunein ajatuksin tunnustetaan.
Kaikenlaista menneiden aikojen tarinointia, työmenetelmiä, rakentamista ja ruokakulttuuriakin voi jokainen ryhtyä harrastamaan omien kykyjensä, taitojensa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Historiasta voi löytyä korvaamattomia vinkkejä ekologiseen elämäntapaan tai moniin kulttuurisiin ilmaisuihin.
Aina jokin taho tuputtaa uusia oppiaineita kouluihin, ja ihanne tietysti olisi, että perinnekasvatus olisi oma oppiaine. Kuitenkin tehostamalla paikallisuutta ja oman elinympäristön tutkimista esimerkiksi kuvataiteen ja historian oppisisällöissä voisi aloittaa.
Kotitalous on myös erinomainen viestijä lähiruuan ja yleensäkin suomalaisen ruokakulttuurin edistämisessä. Uskonto ja kuvataide johdattavat musiikin myötä seudun kirkkorakennuksen historiallisiin taustoihin.
Maaseudulla osataan arvostaa mennyttä aikaa ja menneiden sukupolvien työtä, mutta sen lanseeraaminen yleiseen tietoisuuteen on median tehtäviä.
Aune Linnimäki
taidehistorioitsija, kuvataiteen opettaja
Rantasalmi
Mielipideosastolla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia.
Voit jättää mielipidekirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/