Lukijalta: Keskustalainen kolme kertaa lähellä presidentinvaalien voittoa
Sotien jälkeisiä vaaleja koskevasta muistelukirjoittelusta löytyy näkökantoja, joiden mukaan voidaan todella jossitella – kolme kertaa olisi keskustan ehdokas voinut nousta presidentiksi Urho Kekkosen kauden jälkeen.
Professori, päätoimittaja Kari Hokkanen toimi 20 vuotta keskustan puoluehallituksessa ja sen ydinryhmässä työvaliokunnassa. Kirjassaan Sisärenkaan ulkokehällä – Seinäjoen satraapin muistoja 2 (Maahenki) hän kertoo todellisista sisäpiiritapahtumista muun muassa eri vaalien alla.
Allekirjoittanut julkaisi taas viime vuonna vaalien lopputuloksista ja niiden analysoinneista kertovan kirjan Puristuksessa kestetty – Keskustan kukoistus ja kivut sotien jälkeisistä vuosista 2020-luvulle (Väyläkirjat).
Edellä mainittujen teosten faktatiedoista voidaan päätellä, että Martti Ahtisaaren asemesta vuonna 1994 olisi aivan hyvin voinut valituksi tulla Paavo Väyrynen. Tarja Halosen uskomaton voitto Esko Ahosta vuoden 2000 vaaleissa taas on vieläkin vaikeasti perusteltavissa. Ja olisi myös ollut mahdollista, että Olli Rehn olisi tullut Alexander Stubbin asemesta valituksi viime vuonna.
Kerron, perustelen ja jossittelen historian valossa näitä kolmea vaalia.
Ensimmäisen kerran historiassa pidettiin Suomessa suora presidentinvaali 1994. SDP varautui juhlistamaan Kalevi Sorsan uraa presidenttiydellä. Lasse Lehtinen junaili kuitenkin jäsenäänestykseen Namibiassa ja YK:ssa meritoituneen Martti Ahtisaaren.
Kun esivaali avattiin myös puolueen ulkopuolisille, nämä – yleensä Sorsaa vastustaneet – ratkaisivat ehdokkuuden Ahtisaarelle. Virallisten gallupien mukaan Paavo Väyrysen piti olla lähin haastaja, sillä kokoomuksen Raimo Ilaskivi ja RKP:n Elisabet Rehn lähtivät toivottomista asemista.
Etelän mediapeli saavutti huikean tuloksen Väyrysen vastaisella kampanjalla. MTV:n suuressa vaalikeskustelussa julkaistiin pienen tutkimuslaitoksen tulos: Väyrysellä vain 16 prosentin kannatus, kun todellisuus oli 21,8 prosenttia.
Huippuna oli vaalipäivää edeltävä päivänä julkaistu Venäjän suurlähetystön rutiininomainen kirje, jonka TV:n iltauutisiin kutsuttu tuntematon äärioikeistoaktivisti Seppo Lehto nimesi Väyrysen tilaamaksi nootiksi. Ennakkoäänissä 22 prosenttia saanut Väyrynen romahti 19,5 prosenttiin, ja Rehn meni Ahtisaaren kanssa toiselle kierrokselle.
Kari Hokkanen totesi MTV:n syylliseksi rikokseen, mutta oikeusprosessia ei syntynyt. Päätoimittaja Pekka Hyvärinen myönsi kyllä virheeksi Seppo Lehdon kutsumisen pääuutisiin, koska väite nootin tilaamisesta todettiin perättömäksi. Se oli suurlähettiläs Juri Derjabinin mukaan normaalia diplomaattista kirjeenvaihtoa.
Väyrynen totesi myöhemmin, ettei hänellä olisi toisella kierroksella ollut vaikeuksia voittaa Ahtisaarta, jonka tuntemus varsinkin Suomen sisäpolitiikasta oli olematon. Myöhemmin Väyrystä syytettiin huonoksi häviäjäksi.
Nyt vuosikymmeniä myöhemmin voidaan arvioida, että tämä kohtelu ja usein muulloinkin niin sanotun etelän median suhtautuminen vaikutti Väyrysen myöhempään jopa epätoivoiseen poliittiseen toimintaan unelman kaaduttua.
Seuraava tiukka ja ennakoimaton presidentin vaali käytiin vuonna 2000. Ahtisaari odotti SDP:n pyytävän häntä toiselle kierrokselle – lähetystöä ei tullut, ja tiettävästi kuusi vuotta aiemmin katkeroitunut Kalevi Sorsakin oli junailmassa Tarja Halosen ehdokkaaksi.
Ahtisaari totesi, että Halosella oli ”hirmuinen hinku presidentiksi”. Keskusta nimesi esivaalin kautta ehdokkaakseen Esko Ahon. Kokoomuksessa odotettiin Sauli Niinistöä mukaan, mutta ”puolivallaton leskimies” kieltäytyi, Harri Holkeri pettyi kun ei kutsuttu ja niin vaaliin tuli mukaan Riitta Uosukainen.
Hän sai ensimmäisellä kierroksella noin 13 prosenttia ja uudelleen vaaliin mukaan lähtenyt Elisabeth Rehn vain 8 prosenttia. Toiselle kierrokselle menivät näin Halonen ja Aho.
Kari Hokkanen ja keskustan vaikuttajat yrittivät aikaansaada toisella kierroksella porvarillisen rintaman yhteistyöhön. Kokoomus ja RKP eivät ottaneet puolueina kantaa, eikä Sauli Niinistö tai muut kokoomusjohdosta kuin Kari Häkämies ilmaisseet tukeaan Aholle.
Sen sijaan muun muassa Ulla Puolanne, Helena Pesola ja Sirpa Pietikäinen liputtivat Halosen puolesta. Näin voidaan tulkita, että kokoomus ja erityisesti kokoomuksen naiset valitsivat vasemmistolaisen Tarja Halosen jatkamaan SDP:n hegemoniaa porvarillisen Suomen presidenttinä.
Likaisesta vaalityöstä oli esimerkki, kun Lasse Lehtinen leimasi Esko Ahon ”kännykkäisäksi”, kun hän ei muka pitänyt huolta lapsistaan muuten kuin puhelimella. Halosen suurin ansio oli ilmeisesti se, että Suomeen haluttiin naispresidentti, ja olihan Elisabeth Rehn jo edellisellä kierroksella kasvattanut toiveita.
Halosella ei ollut sitä lähtökohtaa, josta presidenttimme on yleensä valittu, eli pääministeri- tai Suomen Pankin johtamiskokemusta.
Viime vaalien voittajaksi selvisi Alexander Stubb, kun toisella kierroksella oli vastassa Pekka Haavisto eikä Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn. Rehnin kampanjaa vetänyt Timo Kietäväinen sanoi ennen ehdokasratkaisuja, että toivottavasti kokoomus nimeää Stubbin, jolloin Rehnin voitto on selvä.
Stubb oli kansanvälisesti orientoitunut EU:n sisäpiirissä. Hänet kutsuttiin ulkoministeriksi Ilkka Kanervan naisseikkailujen jälkeen. Pikaisesti Stubb nousi myös pääministeriksi, eikä kotimaa ja sisäpolitiikka ollut tuttua – kompurointia tulikin.
Monipuolista kokemusta niin sisäpolitiittisesti kuin kansanvälisestikin hankkinut Olli Rehn teki urallaan yhden virheen, joka esti sen, että hän olisi presidentinvaalissa esiintynyt myös kokeneena pääministerinä.
Keskustan puoluekokouksessa Hämeenlinnassa kesällä 2002 nousi Anneli Jäätteenmäki tiukan taistelun jälkeen Esko Ahon seuraajaksi keskustan puheenjohtajana. Häntä tukivat Paavo Lipposen ”satraapeiksi” kutsumat Ilkan päätoimittaja Kari Hokkanen ja Keskisuomalaisen Erkki Laatikainen. Jäätteenmäen vastaehdokkaana oli Olli Rehn.
Kun sitten puoluekokouksessa valittiin varapuheenjohtajia, Olli Rehn teki uransa pahimman virheen ja kieltäytyi. Keskustan kentän ja sisäpiirit hyvin tunteva Kari Hokkanen arvioi, että Rehn olisi voittanut ylivoimaisesti varapuheenjohtajaksi valitun Matti Vanhasen.
Ei Rehn tietenkään tuolloin aavistanut, miten tärkeä varapuheenjohtaja vaali oli. Anneli Jäätteenmäen johdolla keskusta saavutti vuoden 2003 eduskuntavaaleissa historiansa parhaan tuloksen – lähes 25 prosenttia ja yhdentoista kansanedustajan lisäyksen. Näin Jäätteenmäestä tuli Suomen ensimmäinen naispääministeri.
Aika ratkaisevaa oli se, että Jäätteenmäki peittosi suuressa vaalikeskustelussa SDP:n Paavo Lipposen erityisesti todistamalla, että Lipponen oli toiminut Yhdysvaltain vierailullaan suhtautumisessa alkavaan Irakin sotaan vastoin valtiojohdon (muun muassa presidentti Halosen) kantaa.
Lipponen katkeroitui perusteellisesti, ja asiasta alkoi valtava mediakohu. Jäätteenmäki joutui poliisikuulusteluissa kertomaan, että hän sai luottamuksellista tietoa presidentinlinnasta Martti Manniselta.
Eduskunnassa Jäätteenmäki menetti lopullisesti SDP:n luottamuksen todettuaan, että hän sai aineistoa ”yllättäen ja pyytämättä”. Prosessi johti Jäätteenmäen eroon, ja Manninen menetti virkansa. Hallitusyhteistyö jatkui, sillä SDP vaati vain pääministerin eroa, ja tehtävään tuli keskustan varapuheenjohtaja Matti Vanhanen.
Näin voidaan spekuloida, että suostuessaan keskustan varapuheenjohtajaksi Olli Rehnistä olisi tullut kaksinkertainen pääministeri. Hänellä olisi pääministerinä ollut paljon paremmat lähtökohdat kuin Stubbilla.
Eikä hän olisi tehtävässään sortunut Stubbin kaltaisiin ”sortsifarsseihin”, vaan olisi tullut presidentinvaaleihin selkeästi ansioituneimpana voittajasuosikkina. Eli jossitella voidaan, vaikka tunnettu onkin Johannes Virolaisen sanonta: ”Demokratia on toteutunut, pulinat pois.”
Osmo Kärkkäinen
tietokirjailija ja kunnallisneuvos
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia.
Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/