Vallankumousta ja neuvostovaltaa vaadittiin myös välirauhan aikana – 80 vuotta sitten Suomessa lakkautettiin radikaaleja kerännyt järjestö

Talvisota oli suomalaisten tuoreessa muistissa, kun Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura perustettiin toukokuussa 1940. Pitkäikäistä seurasta ei tullut, sillä se lakkautettiin oikeuden päätöksellä. Toiminnan lopettamisesta tulee tänään perjantaina kuluneeksi tasan 80 vuotta.

”Yhdistyksen toiminta on omiaan vaikeuttamaan ja vaarantamaan ystävällisten suhteiden voimassa pitämistä ja niiden kehittämistä Suomen ja Neuvostoliiton kesken, sekä että yhdistys todellisuudessa on tarkoitettu toiminaan vastoin lakia ja hyviä tapoja,” luki Helsingin raastuvanoikeuden päätöksessä.

Syynä lopettamiseen oli kielletyn Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) toiminta järjestössä. Vaikka seuran 40 000 jäsenen joukkoon mahtui monenlaista ajattelua, pystyivät nimenomaan radikaalit kommunistit käyttämään seuraa peitejärjestönään. Osa jäsenistöstä tosin peräänkuulutti maltillisuutta.

Seuran toiminta oli välillä suorastaan uhmakasta. Suurissa mielenosoituksissa innokkaimmat vallankumoushenkiset huutelivat Helsinkiin satelevan kohta pommeja. Neuvostoliiton ihailu oli avointa, ja Suomen haluttiin alistuvan Neuvostoliiton alle samalla tavalla kuin Baltian maille oli käynyt.

Erityisen kovasti seura halusi vedota työväkeen ja se yritti siksi karkottaa sosiaalidemokraatit apajiltaan hyökkäämällä erityisen vahvasti SDP:n ehkä vaikutusvaltaisinta henkilöä, ulkoministerinä talvisodan aikana toiminutta Väinö Tanneria vastaan. Sanattomana ei pysynyt Tannerkaan.

– Järjestö on selvästi kommunistinen yhdistys, viides kolonna, joka yrittää elää Venäjän leveän selän takana, Tanner puhui.

Seuran puheenjohtaja, myöhempi SKP:n kansanedustaja ja ministeri Mauri Ryömä kuitenkin tarkisti välirauhan aikana ajatuksiaan Neuvostoliitosta. SDP:n kansanedustajana ennen sotia toiminut Ryömä ei vielä tällöin ollut SKP:n jäsen, vaikkakin hänen ajattelunsa kallistui yhä rajummin vasemmalle.

Neuvostoliitto näytti Ryömän silmissä edistykselliseltä. Seuran perustamista johtanut Ryömä tovereineen rakensi seuran sen perusajatuksen pohjalle, että Neuvostoliitto ei ollut imperialistinen, vaan halusi auttaa muiden maiden vasemmistoa työväen saamiseksi valtaan. Baltian maat ja Suomi säilyttäisivät itsenäisyytensä Neuvostoliiton helmassa.

Muun muassa kirjeenvaihto jo aiemmin Neuvostoliiton toimet tuominneen konkarikommunisti Arvo ”Poika” Tuomisen kanssa vahvisti Ryömän näkemyksiä siitä, että Neuvostoliiton tavoitteet olivat imperialistisia, ja Suomi menettäisi itsenäisyytensä Neuvostoliiton vallan alla. Tuominen siirtyi sittemmin SDP:n riveihin, kun taas Ryömä eteni loppuiäkseen SKP:n keskuskomitean jäseneksi. Siitä huolimatta Ryömä säilytti kriittisyytensä suurvaltaa kohtaan, ja oli ensimmäisiä, jotka halusivat puolueelle oman, Neuvostoliitosta riippumattoman poliittisen linjansa.

Edistyspuoluelainen pääministeri Risto Ryti vaati Ryömältä vuoden 1940 mittaan, että seura siivoaisi kommunistit riveistään ja lieventäisi kannanottojaan, jotta sen toiminnan voitaisiin antaa jatkua. Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura oli kuitenkin ainoita paikkoja kommunistien yhteen kokoontumiselle, joten radikaalina pysyneen järjestön lakkauttaminen oli lopulta vain ajan kysymys. Oikeus teki tästä päätöksen joulukuussa 1940, ja järjestön toiminta lopetettiin 29. tammikuuta 1941.

Reilut kolme vuotta myöhemmin, jatkosodan jälkeen Neuvostoliitto vaati rauhanneuvotteluissa tiukkoja ehtoja suomalaiseen järjestökenttään. Järjestökentän ulkonäkö muuttui ääripäistään täysin toisen näköiseksi, kun kommunistinen toiminta sallittiin ja fasistinen tai sellaiseksi määritelty toiminta kiellettiin. Äärikansallismielinen puolue Isänmaallinen kansanliike kiellettiin, samoin kuin poliittisesti laajempia kansalaisten rivejä koonneet Lotta Svärd-järjestö ja suojeluskunnat. Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran perinteitä jatkamaan perustettiin 1944 Suomi–Neuvostoliitto-seura, joka lakkautettiin Neuvostoliiton hajotessa 1991.

Lähteinä on käytetty esimerkiksi Kimmo Rentolan teosta ”Kenen joukoissa seisot” (WSOY, 1994) ja Mikko Korhosen pro gradu-tutkielmaa ””Mitä minun on tehtävä” – Mauri Ryömän suhde kommunistiseen puolueeseen 1944–1958″ (Tampereen yliopisto, 2006).