Historia | Lyndon B. Johnson oli rasismin murtaja ja Vietnamin vanki – röyhkeä texasilainen jätti valtavan, mutta ristiriitaisen poliittisen perinnön

Yhdysvallat

Sunnuntai-iltana 31. maaliskuuta vuonna 1968 Valkoisen talon soikiohuoneessa istui mies, joka näytti kantavan harteillaan koko maailman painoa.

Yhdysvaltain presidentin Lyndon B. Johnsonin kasvot olivat uurtuneet ja silmäpussit raskaat. Televisiokameroiden linssit heijastuivat hänen laseistaan, kun kymmenet miljoonat amerikkalaiset odottivat ruutujensa ääressä presidentin puhetta Vietnamin sodasta.

Edes monet presidentin lähimmistä avustajista eivät tienneet, mitä hänen papereidensa viimeisellä liuskalla luki. Sinne päästyään Johnson piti pienen tauon. Hän katsoi suoraan kameraan, veti henkeä ja pudotti poliittisen pommin:

”En tavoittele, enkä tule ottamaan vastaan puolueeni ehdokkuutta uudelle kaudelle presidenttinänne.”

Uutishuoneet ympäri maailmaa hämmästyivät. Mies, joka oli elänyt ja hengittänyt valtaa koko ikänsä ja raivannut tiensä Texasin rutiköyhiltä takamailta maailman mahtavimmaksi johtajaksi, oli juuri luovuttanut. Vietnam oli niellyt hänet.

Vaikka jälkimaailma muistaa Johnsonin ennen kaikkea Vietnamista, se on vain toinen puoli hänen poliittista perintöään.

Johnson oli myös mies, joka runnoi läpi Yhdysvaltain historian merkittävimmät kansalaisoikeuslait sitten Abraham Lincolnin ja orjuuden lakkauttamisen. ”LBJ” oli karkea teksasilainen, usein häikäilemätön ”juntti”, joka kantoi sisällään vilpitöntä paloa nostaa heikoimmat suosta.

Johnson kasvoi Texasin Hill Countryssa, joka oli tuolloin äärimmäisen köyhää, kuivaa ja sähkötöntä aluetta. Nuorena miehenä hän työskenteli opettajana Cotullan köyhässä meksikolaisessa koulussa, jossa oppilaat kärsivät suoranaisesta nälästä ja syrjinnästä.

Toisin kuin useimmat sen ajan valkoiset teksasilaiset, Johnson kiintyi oppilaisiinsa syvästi. Hän osti heille omilla rahoillaan urheiluvälineitä, järjesti väittelykerhoja ja vaati heitä oppimaan englantia, jotta he pärjäisivät yhteiskunnassa.

Kokemus jätti Johnsoniin pysyvän jäljen. Toisin kuin monet muut etelän poliitikot, jotka pitivät rotuerottelua luonnollisena, Johnson näki köyhyyden ja rasismin kulkevan käsi kädessä. Hän ymmärsi, että liittovaltion apu voisi muuttaa näiden ihmisten elämän – koska se oli muuttanut hänenkin elämänsä Franklin D. Rooseveltin New Deal -ohjelmien kautta.

Demokraattinen puolue oli 1950- ja 1960-luvuilla syvästi jakautunut. Puolueeseen kuului edistyksellisiä pohjoisen liberaaleja ja tiukan rasistisia etelän konservatiiveja. Toimiessaan senaatin enemmistöjohtajana vuosina 1955–1961 Johnson oppi kuitenkin manipuloimaan senaatin koneistoa täydellisesti.

Poliittisiin päämääriinsä päästäkseen suorasukainen teksasilainen käytti kuuluisaa ”Johnson-käsittelyä”, joka oli suoranainen psykofyysinen hyökkäys. Hän asettui keskustelukumppaninsa henkilökohtaiseen tilaan niin, että heidän kasvonsa olivat vain parinkymmenen sentin päässä toisistaan.

Johnson ei vain puhunut, vaan hän myös kosketteli kohdettaan jatkuvasti: tarttui käsivarteen, puristi olkapäästä, silitti takin kaulusta tai tökki sormella rintaan.

Käsittely saattoi kestää kymmenestä minuutista useisiin tunteihin. Sen aikana Johnson saattoi vuorotellen anella, imarrella, vitsailla, luvata valtavia poliittisia lahjoja, herjata, muuttua dramaattisen surulliseksi ja lopulta uhkailla poliittisella tuholla.

Aikalaiskertomusten mukaan lopulta kohde oli niin henkisesti ja fyysisesti uuvuksissa, että hän suostui mihin tahansa, jotta Johnson vain päästäisi irti.

Karkea fyysinen painostus ei yksin riittänyt senaatin johtamiseen. Johnson oli kuitenkin tehnyt kotiläksynsä paremmin kuin kukaan muu.

Johnson tiesi jokaisesta sadasta senaattorista lähes kaiken: heidän poliittiset velkansa, vaalipiiriensä toiveet, perhesuhteensa, heikkoutensa ja jopa alkoholinkäyttönsä tai salarakkaansa.

Kun lainsäädäntö oli jumissa, Johnson tiesi tarkalleen, mitä kukin senaattori tarvitsi: yhdelle se oli uusi patohanke kotiosavaltioon, toiselle kutsu hienolle illalliselle, kolmannelle taas lupaus siitä, että hänen oma pieni lakialoitteensa päästetään valiokunnasta läpi.

Senaatin enemmistöjohtajana Johnsonilla oli valta päättää, mitkä lait otetaan käsittelyyn ja milloin. Jos joku senaattori vastusti Johnsonia, tälle tärkeät lait saattoivat ”unohtua” laatikon pohjalle vuosiksi.

Johnson saattoi myös venyttää istuntoja yömyöhään asti, tietäen, mitkä iäkkäät senaattorit väsyisivät ensin ja lähtisivät kotiin ennen tärkeää äänestystä.

Johnson ei koskaan aloittanut äänestystä, jonka lopputulosta hän ei tiennyt etukäteen. Jos näytti siltä, että lakialoite oli häviämässä kahdella äänellä, Johnson viivytti äänestyksen aloittamista, paineli senaatin takahuoneeseen ja haki sieltä tarvittavat kaksi senaattoria ”käsittelyyn”.

Armottoman ja analyyttisen poliittisen pelisilmänsä ja työkalupakkinsa avulla Johnson onnistui muun muassa runnomaan läpi vuoden 1957 kansalaisoikeuslain, vaikka etelän rasistiset senaattorit yrittivät jarruttaa sitä kaikin voimin.

Kun Johnsonista John F. Kennedyn salamurhan jälkeen vuonna 1963 tuli presidentti, hän siirsi senaatin oppinsa Valkoiseen taloon, mikä teki hänestä pysäyttämättömän jyrän sisäpolitiikassa.

Johnsonin välit Kennedyjen klaaniin, varsinkin Robert Kennedyyn, olivat traumaattisen huonot. Hän käytti kuitenkin kansallista suru- ja kriisitilaa vipuvartena ja sanoi kongressille, ettei mikään kunnioittaisi edesmenneen presidentin muistoa enemmän kuin se, että kansalaisoikeuslaki (Civil Rights Act) vihdoin hyväksyttäisiin.

Kun Johnson valittiin vuoden 1964 vaaleissa presidentiksi omalla mandaatillaan, hän käynnisti Great Society (Suuri yhteiskunta) -ohjelmansa. Kyseessä oli kunnianhimoisin sosiaalinen reformi sitten 1930-luvun.

Vuoden 1964 kansalaisoikeuslaki lakkautti virallisen rotuerottelun julkisilla paikoilla ja työelämässä, ja vuoden 1965 äänioikeuslaki takasi mustille todellisen äänioikeuden etelävaltioissa poistamalla mielivaltaiset lukutaitotestit ja verot. Johnsonin sosiaaliohjelmat Medicare ja Medicaid loivat valtion rahoittaman terveydenhuollon vanhuksille ja vähävaraisille.

Johnson tiesi tarkalleen, mitä tästä seuraisi poliittisesti. Allekirjoitettuaan kansalaisoikeuslain hänen kerrotaan sanoneen avustajalleen: ”Olemme juuri luovuttaneet etelävaltiot republikaaneille loppuelämämme ajaksi.”

Johnson oli oikeassa. Etelän valkoiset äänestäjät hylkäsivät demokraatit tämän jälkeen, mutta LBJ:lle historian perintö oli puoluetaktista etua tärkeämpi.

Johnsonin noustessa presidentiksi Kennedyn jälkeen, mustat kansalaisoikeusjohtajat olivat varautuneita.

Texasilaisena senaattorina Johnson oli uransa alkuvaiheessa äänestänyt useita kertoja kansalaisoikeuslakeja vastaan suojellakseen omaa poliittista uraansa etelässä. Moni pelkäsi, että Valkoiseen taloon oli saatu jälleen uusi rotuerottelua hiljaisesti tukeva etelän poliitikko.

Epäluulo haihtui nopeasti, kun Johnson osoitti olevansa valmis laittamaan kaiken poliittisen pääomansa likoon. Kansalaisoikeuslaki ja äänioikeuslaki muuttivat mustien aseman tavalla, jota Kennedy ei ollut saanut – tai ehkä uskaltanut – tehdä.

Kun Johnson tuomitsi puheessaan rasismin ja käytti kansalaisoikeusliikkeen tunnuslausetta: ”We shall overcome” (Me tulemme voittamaan), Martin Luther King Jr:n kerrotaan itkeneen liikutuksesta television ääressä.

LBJ:n ansiosta mustien uskollisuus demokraattiselle puolueelle sementoitui.

Ennen vuotta 1964 osa mustista äänesti edelleen republikaaneja, ”Lincolnin puoluetta”, mutta LBJ:n jälkeen mustien tuki demokraateille on pysynyt poikkeuksellisen korkeana, usein yli 85–90 prosentissa.

Latinoille, erityisesti meksikolaistaustaisille eli chicanoille, LBJ:n merkitys on kenties vieläkin suurempi. Johnsonin Great Society -ohjelmat, kuten ilmainen esikoulu köyhille ja liittovaltion opintotuet, avasivat latinoille ensimmäistä kertaa kunnolla tien korkeakoulutukseen ja keskiluokkaan.

Vuoden 1965 äänioikeuslaki suojeli myös latinoja, joilta oli etelässä evätty äänioikeus sillä verukkeella, etteivät he osanneet täydellistä englantia.

Kun historiallinen peruskoululaki valmistui vuonna 1965, Johnson palasi symbolisesti vuosikymmenten takaiselle työpaikalleen Cotullan koululle allekirjoittamaan sen ja lausui: ”Täällä opin, että köyhyys ja ennakkoluulot jättävät arpia lasten sieluihin. Lupasin silloin, että jos saan valtaa, käytän sitä näiden lasten auttamiseen.”

Mustien ja latinojen suhtautuminen Johnsoniin ei kuitenkaan ollut pelkkää kritiikitöntä ihailua Vietnamin sodan vuoksi.

Yhdysvaltain armeijan kutsuntajärjestelmä suosi rikkaita, usein valkoisia nuoria, jotka pystyivät välttämään rintaman opiskelupaikoilla. Tämän seurauksena mustista ja latinonuorista suhteettoman suuri osa joutui etulinjaan ja kuoli Vietnamissa.

Kansainvälisellä areenalla Johnson kohtasi myös vahvaa vastustusta, ja muun muassa Suomen presidentti Urho Kekkonen ei voinut sietää Johnsonia. Miesten välillä vallitsi syvä luonteenlaadun, tyylin ja poliittisen ajattelun yhteensopimattomuus.

Kun Johnson vieraili puolisoineen ja tyttärineen Suomessa varapresidenttinä syyskuussa 1963, vierailusta tuli Kekkoselle henkinen kärsimysnäytelmä. Johnson toi mukanaan Texasin takamaiden vaalikampanjatyylinsä: hän pysäytteli autosaattuettaan Helsingin kaduilla, ryntäsi kättelemään hämmentyneitä ohikulkijoita, jakeli kuulakärkikyniä ja huuteli megafoniin torilla kuin texasilainen karjakauppias.

Kekkonen piti Johnsonin käytöstä sivistymättömänä moukkamaisuutena ja halpana temppuiluna. Kekkonen oli tullut erinomaisesti toimeen aristokraattisen Kennedyn kanssa, kun taas Johnson edusti kaikkea sitä, mitä Kekkonen amerikkalaisuudessa karsasti.

Suurin syy miesten välien viilenemiseen oli kuitenkin Vietnamin sota. Kekkonen katsoi, että Johnsonin aggressiivinen kylmän sodan politiikka Vietnamissa vaaransi koko maailmanrauhan ja teki Suomen asemasta Neuvostoliiton naapurina vaikeamman.

Johnson ei ollut kaksinen ulkopolitiikko, eikä hän hahmottanut Vietnamin siirtomaahistoriaa tai nationalismia. Texasilainen katsoi maailmaa suoraviivaisesti kylmän sodan linssien läpi: kommunismin leviäminen oli pysäytettävä hinnalla millä hyvänsä.

Vaikka Johnson ei aloittanut Vietnamin sotaa, hän sotkeutui siihen perusteellisesti muuttamalla ”neuvonantajien” konfliktin amerikkalaisten asevelvollisten sodaksi.

Taustalla vaikutti tarve esittää kovaa ”haukkaa”. Johnson laski, että jos Vietnamissa hävittäisiin, oikeisto raivostuisi kotimaassa ja kaataisi hänen rakkaat sisäpoliittiset uudistuksensa. Tämä johti noidankehään: Johnson lähetti Vietnamiin lopulta yli 500 000 amerikkalaissotilasta.

Sota söi rahat, toi nuoria miehiä sinkkiarkuissa kotiin ja jakoi kansakunnan kahtia.

Tammikuussa 1969 Johnson jätti Valkoisen talon uupuneena miehenä ja palasi Texasin-ranchilleen. Päästyään vapaaksi presidenttiyden kahleista, Johnson hylkäsi heti kaiken itärannikon kurinalaisuuden. Hän antoi hiustensa kasvaa pitkäksi takatukaksi ja palasi välittömästi vaarallisiin, itsetuhoisiin elämäntapoihinsa.

Johnson oli saanut ensimmäisen vakavan sydänkohtauksensa jo vuonna 1955, ja lääkärit olivat varoittaneet, että tupakka ja rasvainen ruoka tappaisivat hänet. Palattuaan Texasiin Johnson poltti kolme askia tupakkaa päivässä, joi runsaasti Cutty Sark -viskiä ja söi rasvaista teksasilaista lohturuokaa, ikään kuin tietoisesti luovuttaen elämän suhteen.

Kova elämä vaati veronsa nopeasti. Viimeisinä kuukausinaan ankarista rintakivuista kärsinyt LBJ tiesi kuolevansa ja oli usein masentunut.

Tammikuun 22. päivänä 1973, vain kaksi päivää sen jälkeen kun Richard Nixon oli vannonut virkavalansa toiselle kaudelleen, Johnson sai makuuhuoneessaan viimeisen, kuolemaan johtaneen sydänkohtauksen. Hän oli kuollessaan 64-vuotias.

Yhdysvaltain 36. presidentti haudattiin sukuhautausmaalleen Pedernales-joen varrelle Texasin tammien alle, aivan saman pienen synnyinkodin viereen, josta hänen uskomaton ja ristiriitainen matkansa valtaan oli alkanut.

Johnson oli etelän mies, joka murskasi etelän rotujärjestelmän, ja rauhanomaisen yhteiskunnan rakentaja, joka käytti kyynisiä ja likaisia keinoja ylevien päämäärien saavuttamiseen. Ilman hänen tehokasta ja jyräävää lainsäädäntötyötään Yhdysvaltain vähemmistöjen juridisen ja taloudellisen tasa-arvon saavuttaminen olisi voinut viivästyä vuosikymmenillä.

Kysyttäessä Johnsonista Yhdysvaltojen vanhemman polven mustilta ja latinoilta, LBJ:n perintö näyttäytyy jättimäisenä. Siinä missä John F. Kennedy muistetaan usein kauniista sanoistaan ja karismastaan, LBJ muistetaan konkreettisista teoista.

Historian synkkänä ironiana vain kymmenisen tuntia Johnsonin kuoleman jälkeen Nixon ilmoitti televisiopuheessaan, että Vietnamin rauhansopimuksesta oli viimein päästy sopuun.

Sota, joka oli tuhonnut Johnsonin poliittisen uran ja seurannut häntä painajaisina hautaan asti, tuli päätökseen juuri silloin, kun häntä ei enää ollut.