Palvelutaloissa vierailevat alpakat ja aasit saavat ihmeitä aikaan: "Liikkumaton alkaa vilkuttaa, puhumaton jutella ja liikuntavammainen lähtee ilman rollaattoria eläinten perään"

Alavieskalaisen palvelutalon pihalla vihmoo vettä. Eija Murtoperä taluttaa kuljetusvaunustaan esiin ensin aitauksellisen alpakoita ja sitten vitkastellen astelevan Sissi-aasin. Ruskea ja musta kana narisevat häkissään.

Murtoperä tekee alpakoille vessan aitauksen kulmaukseen, kippaa pienen keon papanoita merkiksi sisäsiisteille perulaiskaunottarille.

– Lampaita ne on, eri rotua vain, toteaa pyörätuolissa hoitajansa kanssa ulos tuleva Hellin painokkaasti.

Totta onkin, että varsinkin heinäkuinen Gaija-vasa näyttää lampaalta.

Hellin saa kanan syliinsä. Käsi nousee hitaasti sivelemään pehmeää höyhenpeitettä uudestaan ja uudestaan.

– Muniiko tämä? hän kysyy.

– Munii, munii. Jos se siihen sun syliin pyöräyttää, niin tehdään illalla munakasta, hoitaja lupaa.

Murtoperä hankki ensimmäiset alpakkansa perustaessaan kotieläinpihan nelisen vuotta sitten. Rakkaus lajia kohtaan oli syttynyt jo viisi vuotta aiemmin.

Kotieläinpiha loppui, mutta alpakat jäivät. Nyt hänellä on 21 eläimen lauma. Murtoperä vie lemmikkejään tilauksesta ihasteltaviksi erilaisiin tapahtumiin ja perhejuhliin.

Kotieläinten pidon lisäksi Murtoperä toimii muun muassa jalkahoitajana. Niissä hommissa virisi ajatus eläinten vierailuista palvelutaloissa ja vanhainkodeissa.

– Halusin tuoda jotakin vaihtelua ja iloa näiden ihmisten arkeen, hän sanoo.

Alpakat olivat itsestäänselvä valinta, sillä ne ovat rauhallisia ja sisäsiistejä eivätkä aiheuta allergiaa. Ne köpöttelevät sängyn viereen ja antavat silittää, kuulemma juttelevatkin vanhuksille. Murtoperä on nähnyt keikoillaan ihmeitä.

– Joku liikkumaton vanhus on alkanut vilkuttaa, pitkään vaiennut käynyt puhumaan ja liikuntaesteinen on lähtenyt ilman rollaattoria alpakan perään, hän kertoo.

Eläinterapiaa vanhustenhoidossa on tutkittu ja todettu eläinten läsnäolon vaikuttavan myönteisesti muun muassa mielenterveyteen ja fyysiseen toimintakykyyn. Parhaillaan eräässä hankkeessa selvitetään jopa eläinten mahdollisuuksia toimia tulevaisuudessa avustajina vanhustenhoidossa.

Monelle vanhainkodissa asuvalle eläimet ovat olleet olennainen osa lapsuutta ja nuoruutta. Omavieskan palvelukeskuksen johtaja Aino Taka-Eilola kertoo, että käytännössä kaikki heidän asiakkaansa ovat maatalosta kotoisin. Aktiivi-iän elinkeinokin on usein liittynyt eläimiin.

Pehmeän villan tuntu kämmenessä, hevosen haju tai kanan kotkotus herättävät alitajunnan muistoja.

– Asukkaidemme toimintakyky on sen verran heikko, ettemme pysty lähtemään retkille. Siksi haluamme järjestää virikkeitä paikan päälle.

Palvelutalossa vierailee myös muita eläimiä. Esimerkiksi kirjaston lukuponi on käynyt tervehtimässä vanhuksia.

Pyörätuoli toisensa perään työnnetään sateiselle pihamaalle. Aini painaa kasvonsa kanan höyhenpeitteeseen. Kun se siirtyy seuraavan hellijän huomaan, hän kurottuu pyörätuolistaan taputtamaan aasia.

– Sinä oot niin sulonen. Voi kun ei oo sulle mittään hyvvää, hän huokaa.

Onneksi Murtoperä on varautunut. Kesäporkkanat hupenevat nopeasti Sissin suuhun.

Eläinten on todettu myös helpottavan kommunikointia. Se on helppo uskoa, kun katsoo omavieskalaisten lepertelyä vierailleen. Yhteys eläimeen syntyy luontevasti, se ei arvostele eikä väitä vastaan. Tutkimuksissa onkin havaittu, että vanhukset kertovat eläimille jopa huoliaan ja traumojaan.

Murtoperä vie kanaa ja aasia asiakkaan luota toisen luo, kertoo keitä siinä on. Uudet kädet kohottautuvat silittämään, uusille kasvoille nousee hymy.

– Minä tykkään kauhiasti elukoista, isoista ja pienistä. Lypsän lehmiäkin mielelläni, Lahja kertoo.

Murtoperä saa houkutelluksi Taka-Eilolan aasin selkään. Siitä riittää lystiä.

– Miten meinaat päästä pois, joku huolehtii.

Sisällä vuoteissaan makaavat odottavat myös alpakoita juttusilleen. Unna ja Jilla astelevat sisään pitkät kaulat pystyssä, kiertävät sängyltä toiselle.

Niiden myötäelävä katse ja levollinen läsnäolo jäävät kuulemma jopa muistisairaan mieleen. Mutta pysyvät kohtaamiset alpakankin mielessä.

– Kyllä ne muistavat, kuka antoi herkkuja, Murtoperä nauraa.