Säätyvaltiopäivät olivat eduskunnan edeltäjä, joilla moni tuleva presidenttikin edusti – 120 vuotta sitten Suomi päätti laittaa Venäjän vallalle kampoihin
Suomen historian toiseksi viimeisten säätyvaltiopäivien alkamisesta tulee maanantaina kuluneeksi 120 vuotta.
Säätyvaltiopäivät alkoivat 9. joulukuuta 1904 jännitteisessä maailmantilanteessa.
Suomi oli tuolloin autonominen eli itsehallinnollinen suuriruhtinaskunta, jota kuitenkin uhkasi emämaan taholta venäläistäminen. Samalla Venäjä kävi Kauko-Idässä sotaa Japania vastaan, ja vastoin kaikkia odotuksia japanilaiset olivat niskan päällä.
Suomen suuriruhtinaan eli Venäjän keisarin edustaja Suomessa kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov oli ammuttu edelliskesänä. Tämä piti yllä tiettyjä jännitteitä, vaikka vahvaotteisen Bobrikovin poistuminen Suomen politiikasta toikin tiettyä helpotusta venäläistämistoimiin.

Säätyvaltiopäivät olivat eduskuntaa edeltänyt kansanedustuslaitoksen muoto. Ruotsin vallan aikana suomalaisia oli käynyt edustamassa aatelis-, pappis-, porvaris- ja talonpoikaissäätyjä emämaassa, mutta kun Suomesta tuli Venäjän keisarin alainen autonominen suuriruhtinaskunta 1809, Suomen valtiopäivistä tuli sen omat, omalla alueella pidetyt valtiopäivät.
Ensimmäisten ja toisten valtiopäivien välillä tosin kului yli 50 vuotta. Porvoon valtiopäivillä 1809 Venäjän keisari Aleksanteri I vahvisti Suomen valtiomuodon itsehallintoalueena, jolla tosin oli tietyt velvollisuudet ja alamaisuus keisaria kohtaan.
Toiset valtiopäivät 1863 päättivät pitkän virkavaltaisuuden ajan. Helsingin valtiopäivillä laadittiin kunnallisasetus, joka on nykyisenkin kuntajärjestelmän pohja.
Tästä eteenpäin valtiopäivät kokoontuivat säännöllisesti. Ensin kokoontumisväli oli noin viisi vuotta, sitten kolme vuotta, lopuksi mentiin epäsäännöllisemmällä aikataululla maailman myllerrysten keskellä. Säätyvaltiopäivät saattoivat istua pitkäänkin, esimerkiksi 9. joulukuuta 1904 alkaneet säätyvaltiopäivät päättyivät 15. huhtikuuta 1905.
Porvoon valtiopäiviä lukuunottamatta kokoontumispaikkana autonomian aikana oli aina Helsinki. Kukin sääty kokoontui keskenään. 1863 ja 1867 kaikki kokoontuivat Ritarihuoneella, sittemmin paikat vaihtelivat, kunnes Säätytalo palveli kolmea säätyä vuoden 1891 valtiopäivistä alkaen. Aatelissääty pysyi Ritarihuoneella, jonka se oli rakentanut itselleen 1860-luvun alussa.

Päätökset säätyvaltiopäivillä tehtiin ilman kaikkien valtiopäiväedustajien yhteistä kokoontumista. Kukin sääty käsitteli asiat keskenään. Päätös oli hyväksytty, jos sen takana oli kolme neljästä säädystä.
Perustuslaillisissa asioissa ja verotuksesta päätettäessä vaadittiin jokaisen säädyn hyväksyntä.
Jos päätös hyväksyttiin eri säädyissä eri muotoisena, yhteensovitus-menettelyllä laadittiin kompromissimuoto erityisessä valiokunnassa.
Valmisteleviin valiokuntiin nimitettiin edustajia kaikista säädyistä.
Säätyjen puhemiehet hallinnoivat säätyjen sisäistä sekä välistä toimintaa. Heitä voi verrata nykyisiin puolueiden puheenjohtajiin.
Aatelisia edusti kolmattakin sataa valtiopäivämiestä. Papiston edustus oli yleensä noin 40 henkeä, porvariston määrä nousi rutkasti kaupungistumisen myötä ollen lopulta noin 70, joka oli myös talonpoikien edusmiesten lukumäärä.
Edustajia saivat valita valtiopäiville vain harvat. Esimerkiksi talonpoikaissääty valitsi edustajansa tuomiokunnittain niin, että oikeus äänestää valtiopäiväedustajia oli maanomistajilla.
Vain pieni osa suomalaisista sai siis äänestää omista edustajistaan. Vuoden 1906 eduskuntauudistus lakkautti säätyvaltiopäivät, ja vuoden 1907 eduskuntavaaleissa saivat äänestää myös alemmat sosiaaliluokat ja ensimmäisinä Euroopassa myös naiset.
Moni säätyvaltiopäivämies nousi merkittävään asemaan myöhemmin. Suomen presidenteistä säätyvaltiopäiväedustajina ovat toimineet K. J. Ståhlberg (aatelissääty), P. E. Svinhufvud (aatelissääty), Kyösti Kallio (talonpoikaissääty) ja C. G. E. Mannerheim (aatelissääty). Myös J. K. Paasikivi vaikutti säätyvaltiopäiväpolitiikassa, ensin talonpoikaissäädyn sihteerinä pyrkien sittemmin epäonnistuneesti porvarissäädyn edustajaksi.
Tiettävästi viimeinen elossa ollut säätyvaltiopäiväedustaja oli 92-vuotiaana vuonna 1957 kuollut talonpoikaissäätyä edustanut William Koskelin. Hän vaikutti myös eduskunnassa sen alkuaikoina nuorsuomalaisten edustajana.



Vuoden 1904 valtiopäivien aikaan elettiin niin sanottua ensimmäistä sortokautta. Venäjä pyrki liittämään valtakuntansa eri osat tiiviimmin osakseen pyrkien yhtenäistämään hallintoa ja kulttuuria.
Autonomian on arveltu olleen tarkoitettu alun perinkin vain väliaikaiseksi ratkaisuksi, jotta suomalaiset hyväksyisivät uuden hallitsijan vähän kerrallaan.
Itseluottamusta, jopa innostusta Suomessa saatiin Venäjän heikosta sotamenestyksestä Japania vastaan, olkoonkin, että Kauko-Idässä taisteli useita suomalaisiakin Venäjän riveissä.
Suurin kiista ei ollut säätyjen välillä vaan löyhästi muodostuneiden puolueiden välillä. Puolue on tässä kohtaa syytä ymmärtää kahdeksi vastakkaiseksi kannaksi, joka yhdisti säädystä riippumatta. Varsinaisia puolueitakin Suomessa oli jo perustettu.
Myöntyväisyyspuoli katsoi, että Venäjän kanssa ei tullut ottaa liiaksi riskejä. Suomen asiaa ajettaisiin parhaimmin ilman konflikteja, ja myöntymällä pienemmissä asioissa suomalaisten oikeuksia saataisiin edistettyä suuressa kuvassa.
Perustuslailliset korostivat vanhan perustuslain ja keisarin antamien lupausten noudattamista. Suomen itsenäisyyttä ei tuossa vaiheessa osannut oikein kukaan kuvitellakaan, mutta Suomen itsehallinto kaikkine oikeuksineen oli asia, josta aiottiin pitää kiinni viimeiseen asti.


Voittanut puoli oli perustuslaillisten puoli.
Perustuslaillisten kannattama Suuri anomus hyväksyttiin, ja ihme kyllä keisari toteutti anomuksen vaatimuksia.
Venäjä oli tuolloin vuonna 1905 sodan heikentämä, ja sisäiset levottomuudet loppuvuodesta pakottivat antamaan myönnytyksiä sekä Venäjällä että sen alusmaissa yhä lisää.
Anomuksen tarkoitus oli myöntää kenraalikuvernööri Bobrikovin karkottamille suomalaisille oikeus palata. Näin tapahtui tammikuussa 1905. Loppuvuodesta Suomi katsoi mahdolliseksi hankkia lisää oikeuksia.
Vuosien 1905–1906 säätyvaltiopäivät jäivät viimeisiksi. Näiden valtiopäivien kauaskantoisin seuraus oli eduskuntauudistus. Meni kuitenkin vielä vuosia, että Suomi sai käytännössä hallita itse itseään, kun esimerkiksi senaatti (valtioneuvosto) oli pääosin venäläisten käsissä.
