Ukrainalainen asiantuntija varoittaa: "Älkää ryssikö tätä"
Kun kiovalaisessa ravintolassa STT:n tapaavalta sodankäynnin asiantuntija Serhi Kuzanilta kysyy siitä, mitä mieltä tämä on Suomen päätöksestä vetäytyä Ottawan jalkaväkimiinat kieltävästä sopimuksesta, on vastaus välitön. Kuzan näyttää päätökselle peukkua.
– Siitä ei voi puhua hyvänä tai huonona päätöksenä, vaan se päätös oli pakko tehdä, ilman sitä ei voi sotia Venäjää vastaan, hän sanoo.
– Ukraina teki ison virheen siinä, että rauhan aikana se luopui jalkaväkimiinoista. Tämän takia Ukraina menetti paljon alueita. Ukraina tuhosi itse omia jalkaväkimiinojaan.
Ukraina allekirjoitti jalkaväkimiinat kieltävän Ottawan sopimukseen vuonna 1999 ja ratifioi sen vuonna 2005. Venäjä sen sijaan ei sopimukseen koskaan liittynyt. Nykyisin vuosien sodan jälkeen Ukraina on maailman miinoitetuimpia maita.
Suomessa poliittinen myötätuuli Ottawan sopimuksesta irrottautumiseksi oli jo voimakas toukokuussa STT:n haastattelun aikaan, ja kesäkuussa eduskunta päätti hyväksyä asian äänin 157–18.
Kuzan on Ukrainan turvallisuus- ja yhteistyökeskus -järjestön perustajajäsen ja johtaja sekä Ukrainan puolustusministeriön entinen neuvonantaja. Hän korostaa sitä, että Venäjän aggressiota on vastustettava välittömästi, kun Venäjä koettelee naapurin puolustusta.
– Suomessa te voitte ottaa opiksenne Ukrainan esimerkistä.
Hän mainitsee esimerkkinä Ukrainan lähihistoriasta vuoden 2003 tapahtuman, jossa Venäjä koetteli naapuriaan yrittäessään rakentaa tietä Kertshinsalmen Tuzlan saarelle, joka kuuluu Ukrainalle. Tuolloin päättäväisesti vastarintaa tehnyt Ukraina sai Venäjän perääntymään.
Toisin kävi vuonna 2014, jolloin Venäjä miehitti Krimin niemimaan lähes ilman verenvuodatusta.
– Teillä on vielä mahdollisuus tehdä vastarintaa, mutta meillä ei ole enää sellaista mahdollisuutta Krimin tapauksessa, Kuzan sanoo.
Kuzanin mukaan sotasuunnittelussa Venäjää vastaan hankalinta on se, että Venäjä ei piittaa tuon taivaallista omista tappioistaan, eli länsimaiden tavanomainen ajattelu hyväksyttävistä tappioista ei päde – ainakin niin kauan, kuin nykyinen Venäjän hallinto on vallassa.
Miten Suomen pitäisi suojautua, jos Venäjän sotilaallinen uhka näyttäisi toteutuvan? Kuzanin mukaan ensisijaisen tärkeää on valita maastosta luonnollisesti vahvat puolustuslinjat, joita vahvistaa entisestään. Vihollisen ajoneuvojen ja jalkaväen tielle pitää saada mahdollisimman paljon miinoja ja muunlaista torjuntatekniikkaa.
Lisäksi Suomen olisi suojeltava mahdollisimman hyvin maan kriittistä infrastruktuuria. Mieluiten se pitäisi sijoittaa maan alle, jos vain suinkin mahdollista.
– Venäjän suunnitelmissa on rakentaa tänä vuonna kuukaudessa 6 000–8 000 pitkän matkan droonia, joihin kuuluvat shahedit ja muut mallit. Mikään ilmatorjunta ei riitä niitä vastaan, ne voivat tuhota kaiken silkalla määrällä, Kuzan sanoo.
Näiden droonien lisäksi Venäjällä on käytössään myös ballistiset ohjukset, risteilyohjukset ja liitopommit. Ilmasta tulevaa uhkaa ei saa aliarvioida. Juuri ilma- ja ohjustorjuntaa pidetään Suomen ja monien muiden Nato-maiden yhtenä heikkoutena. Sitä paikkaamaan Suomi on hankkinut Israelista Daavidin linko -asejärjestelmää.
Kuzanin mukaan erityisesti Ukrainaan taistelemaan tulleiden ulkomaisten vierastaistelijoiden on ollut vaikea käsittää sitä, kuinka perustavanlaatuisella tavalla räjähtävät lentävät droonit ovat muuttaneet sodankäyntiä. Vaara ei vaani enää vain ammuksesta tai tykistöiskusta, vaan se vaanii aivan kaikkialla.
Drooni voi lentää jopa sisälle korsuun ja tappaa, ja siksi kaikki mahdollinen on suojattava ilmahyökkäyksiltä, vaikka sitten kalastajanverkoin.
– On myös pakko suojella teitä, joita pitkin tapahtuu liikettä rintamalle tai takaisin. Nämä tiet on suojattava verkoilla ihan kokonaan. Ukraina menetti paljon alueita Kurskissa muun muassa siksi, että ainoa tie, joka sinne johti, ei ollut mitenkään suojeltu drooneilta, Kuzan sanoo.
– Teidän maanne on erittäin pitkä. Ensimmäinen asia, jota venäläiset yrittävät, on pilkkoa maanne osiin, Kuzan sanoo.
Nykytekniikalla se onnistuisi ilman, että Venäjän tarvitsisi miehittää osien välisiä alueita. Riittää, että Venäjä pystyisi tulittamaan keskeisiä teitä, jolloin se voisi hallita liikennettä Suomen eri osien välillä, Kuzan sanoo.
Ratkaisevan tärkeää Kuzanin mukaan on se, ettei Venäjän anneta edetä laajalla rintamalla, vaan hyökkäyksen kärki on ohjattava juuri siihen pullonkaulaan, jossa Suomen puolustukset ovat vahvimmillaan. Tässä vihollisen ohjailussa miinakentät ja maaston piirteet ovat hyödyllisiä.
– Oppitunti, jonka ukrainalaiset kenraalit ovat oppineet tämän sodan aikana, on että ihmiset ovat tärkeämpiä kuin alueet. Joskus kannattaa luovuttaa alueita ja perääntyä linjoille, joihin on helpompi tehdä tukipisteitä, Kuzan sanoo.
Puolustajan on estettävä Venäjää käyttämästä hyväkseen suurinta vahvuuttaan, eli joukkojen määrää.
Haastattelun lopuksi tullaan Kuzanin poliittisesti kiistanalaisimpaan ehdotukseen. Se on suunnitelma, jonka toteuttaminen vaatisi poliittisilta päättäjiltä todellista kylmäverisyyttä ja monia huonosti nukuttuja öitä – mutta sillä on kiistatta jääkylmä logiikkansa.
Ukrainalaisasiantuntijan mukaan Suomi tarvitsisi naapurimaidensa kanssa kahdenvälisiä sopimuksia, joissa kumppanimaat sitoutuisivat välittömään vastahyökkäyksen aloittamiseen omalta suunnaltaan, jos Venäjä päättäisi hyökätä kumppanimaahan. Esimerkiksi jos Venäjä hyökkäisi Suomeen, Baltian maat tekisivät vastahyökkäyksen Venäjälle – tai toisinpäin.
Se olisi perustavanlaatuinen muutos siihen, miten Suomessa on totuttu ajattelemaan maanpuolustusta. Olisiko Suomi valmis vastahyökkäykseen itärajan yli kohti Viipuria ja Pietaria, jos Venäjä olisi vyörymässä kohti Tallinnaa tai Riikaa? Jatkosodan tuoman perikadon muisto saattaisi silloin palata kummittelemaan monen suomalaispäättäjän mieleen.
Kuzanin mukaan tällaisilla vastahyökkäyssopimuksilla taattaisiin se, että Venäjä ei pystyisi käyttämään koko voimaansa yhtä maata vastaan, vaan se pakotettaisiin jakamaan resurssinsa usealle rintamalle. Se olisi pelote, jota Venäjä ehkä kuuntelisi, jos Naton viides artikla ei riittäisi.
Se olisi peliä, jossa panokset olisivat elämää suurempia. Mutta Suomella on vielä pöydällään työkaluja, joilla sodan syttymisen voi estää. Ukrainalle se on jo liian myöhäistä.
– Älkää ryssikö tätä, kuuluu Kuzanin viimeinen tervehdys suomalaisille.