Koijärveltä kokoushuoneisiin — Tutkija Jenni Karimäen mukaan vihreät vakiintui 1990-luvulla puolueeksi muiden joukossa
Kun vihreät aloitti viimeisimmän hallitustaipaleensa Sanna Marinin johtamassa viisikossa, oli itsestään selvää, että yksi sen saamista ministerinsalkuista kuuluisi puolueen puheenjohtajalle Maria Ohisalolle.
Aina näin ei ole ollut. Pekka Haaviston oli luovuttava puheenjohtajuudesta, kun hänet vuonna 1995 nimitettiin Suomen ja koko Länsi-Euroopan ensimmäiseksi vihreäksi ministeriksi.
Vuoteen 1992 asti puoluejohdossa ei saanut istua edes kansanedustajia. Heidi Hautalan noustua eduskuntaan vuoden 1991 vaaleissa hänen tilalleen puheenjohtajaksi valittiin rannalle jäänyt Pekka Sauri.
Nykyisin vallan keskittymistä ehkäisemään luodut säännöt ovat historiaa ja vihreistä on tullut puolue muiden joukossa. Valtiotieteiden tohtori, tutkija Jenni Karimäki selvittää viime vuoden lopussa ilmestyneessä Protestista puolueeksi -kirjassaan, miten se tapahtui.
Karimäen mukaan Vihreän liiton vakiintuminen vallankahvaan noudattelee sen länsieurooppalaisten sisarpuolueiden vaiheita. Liiton juuret ovat 1980-luvun alun vaihtoehtoliikehdinnässä, jossa oli mukana muun muassa ympäristöaktivisteja, feministejä, nuorliberaaleja, entisiä taistolaisia ja vammaisliikkeen edustajia.
Toiminta oli liikelähtöistä ja sen ihanteita olivat verkostomaisuus, tasa-arvo ja suora demokratia. Perinteisiä puolueita ja ”politiikan likaisuutta” kaihdettiin.
Siksi osa aktiiveista ei halunnut liikkeelle pysyvää organisaatiota, vaikka ensimmäiset kansanedustajat Ville Komsi ja Kalle Könkkölä nousivat sen piiristä eduskuntaan jo vuonna 1983.
Tarve organisoitua alkoi kasvaa 1980-luvun puolivälissä. Karimäen mukaan Vihreän liiton perustaminen helmikuussa 1987 oli kompromissi liikelähtöisten ja puoluetta haluavien välillä.
Liiton perustamisen yhteydessä valtuuskunta linjasi, ettei yhdistystä rekisteröitäisi puolueeksi. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti, kun radikaalia ekologiaa kannattanut vähemmistö ryhtyi puuhaamaan omaa puoluettaan.
Taustalla oli myös käytännöllisyys: miksi käyttää energiaa erillisten kannatusyhdistysten perustamiseen, kun ehdokasasettelun voisi tehdä puolueen kautta helpommin?
Vihreä liitto rekisteröitiinkin puolueeksi varsin pikaisella aikataululla vuonna 1988. Osa aktiiveista ei sitä sulattanut, vaan jättäytyi pois toiminnasta.
Karimäen mukaan huojunta liikkeen ja puolueen välillä jatkui vihreissä pitkään. Puolueen sääntöihin kirjattiin aluksi vain välttämättömät kohdat ja niiden rinnalle kulkivat epäviralliset, ”sisäisesti sovitut” säännöt.
Alkukangerteluista huolimatta 1990-luvusta tuli Karimäen mukaan vihreiden vakiintumisen vuosikymmen. Koijärven aktivistit siirtyivät kokoushuoneisiin ja Vihreä liitto muuttui puolueeksi muiden joukossa.
Se omaksui perinteisen kolmiportaisen järjestörakenteen, siirtyi yhden vuosikokouksen malliin ja perusti valiokunnan tilalle puoluehallituksen. Puheenjohtajuus sallittiin ensin kansanedustajille ja lopulta ministereillekin.
Maltillistuminen näkyi myös puolueen ohjelmissa. Karimäen mukaan yhteiskuntavihreys voitti tiukan ekologian linjan ja puolueen agenda laajentui ympäristökysymyksistä yleispuolueeksi.
1980-luvulla vihreä liike oli kritisoinut voimakkaasti talouskasvua ja kulutuskeskeistä elämäntapaa. Laman aikana siitä luovuttiin ja talouskasvu vihreissä rajoissa hyväksyttiin.
Lopullinen sinetti vakiintumisen tiellä oli osallistuminen Paavo Lipposen ensimmäiseen hallitukseen.
– Hallitusvastuun hyväksyminen vuonna 1995 oli alun loppu, puolueolemuksen ja järjestelmän sisällä vaikuttamisen lopullinen omaksuminen, Karimäki toteaa.
Karimäen kirja pohjautuu muun muassa vihreiden puolueorganisaation tuottamiin asiakirjoihin, perustamisvaiheen aktiivien haastatteluihin ja puoluelehdistön kirjoituksiin.
Suomenmaa katsoi jo 1980-luvun lopulla vihreistä voitavan puhua tavallisena puolueena, joka liikkui ”poliittisen realismin tasangolla”.
– Kymmenen vuoden sisään hallituksessa istuu vihreitä ministereitä, ennakoi lehden pääkirjoitus kaukonäköisesti vuonna 1989.
Karimäen esiin nostamissa Vihreän langan kirjoituksissa huomiota herättää toimittajien reipas kritiikki oman puolueen linjaa ja tekemisiä kohtaan.
Nykyvihreiden tutkiminen ei vastaavan aineiston valossa enää onnistuisikaan, sillä puolue lopetti lehtensä vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen – sattumaako?
Jenni Karimäki: Protestista puolueeksi. Vihreiden vakiintuminen vaihtoehdosta vallankahvaan 1990-luvulla. Vastapaino, 274 s.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä joulukuussa 2022. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä. Lehden voit tilata täältä.