Hitlerin nimi katosi Saksan kaduilta, epäonnisen sankarin nimi tuli tilalle – Olisiko toinen maailmansota voinut loppua jo kesällä 1944?

Historia

Räjähdys. Everstin tulisi ehtiä ajoissa pois alueelta, ennen kuin syyllisiä alettaisiin etsiä.

Vaikka ei hänen syyllisyyttään tarvitsisi pelätä kauaa. Natsihallinnon aika olisi ohi ja nyt voitaisiin tehdä rauha ainakin länsiliittoutuneiden kanssa. Saksa selviäisi ja palaisi kunnialliseksi eurooppalaiseksi sivistysvaltioksi.

Näin Saksan asevoimien eli Wehrmachtin eversti Claus von Stauffenberg luultavasti ajatteli. Tai toiveajatteli.

Saksassa oli vuodesta 1933 ollut vallassa Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue eli natsipuolue.

Aluksi Saksan vakinaisessa armeijassa suhtauduttiin natseihin kaksijakoisesti. Kansallismielisyys ja sotilaallisen kyvyn vahvistaminen herättivät myönteistä suhtautumista, mutta monet muut seikat kielteistä.

Ammattiarmeijan kokoa oli säädelty Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan vuonna 1918. Claus von Stauffenberg oli yksi upseerinuralle pienennetyssä armeijassa päässeistä.

Koska sotilaallinen voima oli rauhansopimuksessa rajoitettu, hakivat natsit mahdollisuuksia puolisotilaallisista joukoista. Sturmabteilung eli SA perustettiin natsien puolisotilaalliseksi katutappelujoukoksi, josta tuli lopulta armeijaa suurempi taistelijoiden joukko.

Tämä herätti huolta armeijassa. Kaappaisiko SA vallan ja syrjäyttäisi vakiarmeijan?

SA:n öykkärimäinen käytös ja tietynlainen vapaamielinen toimintaote herättivät taas halveksuntaa preussilaisen kurin ja yläluokkaisuuden perinnettä kantavassa armeijassa.

SA:n johtajan Ernst Röhmin arastelematon homoseksuaalisuuskin sai konservatiiviset upseerit kurtistelemaan kulmiaan.

SA oli kasvaneena ja ideologialtaan omanlaisenaan uhka Adolf Hitlerin puolueen sisällä. Niin kutsutun pitkien puukkojen yön aikana heinäkuun taitteessa 1934 Hitler puhdisti verisesti SA:n johtajistaan, Röhm mukaan lukien. Tämä oli sekä hitleristien että Saksan armeijan etu. SA pysyi olemassa, mutta se ei enää ollut merkittävä voima saati uhka.

1930-luvun mittaan natsipuolue teki muitakin Saksan armeijalle mieluisia asioita. Versaillesin ”häpeärauhalle” saatiin sovitusta kun natsipuolue toistuvasti rikkoi rauhansopimusta ottamalla käyttöön kiellettyjä aselajeja, paisuttamalla armeijan kokoa ja aseistamalla demilitarisoituja alueita.

Epämieluisat puolet natseista alkoivat näytellä suurempaa roolia upseeriston silmissä uudestaan 1930-luvun loppua kohti tultaessa.

Hitlerin manööverit uusien alueiden liittämisessä kolmanteen valtakuntaan saivat monet pyörittelemään päätään, ja kun alueliitosten rauhanomaisesta toteuttamisesta alettiin siirtyä kohti sodan aloittamista, joutui Hitler siirtämään skeptisimpiä kenraaleita sivuun. Osa erosi itse.

Etenkin kahden rintaman sotaa pelättiin Saksan kenraalikunnassa. Lännessä vastassa olisivat Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta, mahdollisesti myös Yhdysvallat. Idässä uhkana oli laaja Neuvostoliitto. Ensimmäinen maailmansota oli kuluttanut Saksaa pahasti sen takia, että suuri osa sodasta oli taistelua sekä itää että länttä vastaan.

Toisessa maailmansodassa Hitler osasi aluksi keskittyä vain toiseen rintamaan avaamatta vielä toista. Ranskan nopea kukistuminen alkukesästä 1940 oli merkittävä voitto, mutta Britteinsaarille saksalaiset eivät päässeet. Voitto mantereella antoi kuitenkin mahdollisuuden keskittyä itään.

Vuoden 1943 aikana Wehrmachtin upseereille alkoi jo olla selvää, että sota oli käytännössä hävitty. Saksa kävi monen rintaman sotaa ja oli jo kokenut monia kovia tappioita. Sotatalouskin oli veitsenterällä esimerkiksi polttoaineen riittävyyden suhteen.

Länsiliittoutuneilla tiedettiin olevan kyky nousta maihin Manner-Euroopan länsirannikolla, Afrikan rintama menetettiin toukokuussa, tärkeimmän liittolaisen Italian maaperälle hyökättiin heinäkuussa ja taisteluissa Neuvostoliittoa vastaan koettiin kovat tappiot Stalingradissa helmikuussa ja Kurskissa heinäkuussa.

Haittana oli myös sissitoiminta kaikkialla valloitetuilla alueilla. Juutalaisten ja muiden natsien kannalta epätoivottujen ryhmittymien etniset puhdistukset veivät myös joukkoja ja resursseja, joita olisi tarvittu sotatoimissa. Liittoutuneilla oli myös selvä ylivoima, jota ei muuttanut muuksi edes Saksan kehittynyt aseteknologia. Saksan viholliset myös kirivät sodan mittaan teknisessä kehityksessä.

Führerprinzip eli johtajaperiaate vaikutti toimineen aluksi sotamenestyksen myötä, mutta lopulta Hitlerin todellisuudesta vieraantuminen ja epärealistiset, suureelliset suunnitelmat veivät Saksan tuhon partaalle.

Johtajaperiaate oli kiistaton. Saksan johtaja eli Führer oli Adolf Hitler ja hänen tahtoaan ei sopinut kyseenalaistaa.

Moni kenraali joutui pitämään mölyt mahassaan ja kätensä nyrkissä selän takana seuratessaan Hitlerin esittämiä kahjoja sotasuunnitelmia vuosien ajan.

Mitta täyttyi viimeistään vuoden 1943 aikana. Armeijan upseerit ja hallinnon virkamiehet alkoivat verkostoitua salaisesti tavoitteenaan saada Hitler ja tämän lähipiiri pois vallasta.

Ainoa keino syrjäyttämiseen olisi Hitlerin surmaaminen. Tämän jälkeen armeija ottaisi vallan, puhdistaisi natsit tärkeiltä paikoilta ja tekisi rauhan ainakin länsiliittoutuneiden kanssa ennen kuin sota olisi totaalisesti hävitty.

Toisensa vuoden -43 aikana löysivät pääasialliset salamurhan suunnittelijat eversti von Stauffenberg, kenraalimajuri Henning von Tresckow ja jalkaväenkenraali Friedrich Olbricht.

Ennen Pohjois-Afrikan rintaman menettämistä von Stauffenberg oli haavoittunut alueella hävittäjän tulituksessa. Hän menetti oikean kätensä, kaksi sormea vasemmasta kädestä sekä vasemman silmänsä. Von Stauffenberg sai tästä syystä siirron rintamalta esikuntatehtäviin, mikä tarkoitti Hitlerin lähelle pääsemistä.

Hitlerin vastaiset kenraalit olivat olleet verkostoituneet jo vuodesta 1938, mutta vasta 1943 he todella tarttuivat toimeen. Erityisen tärkeää oli von Stauffenbergin tuleminen mukaan salaliittoon, mikä aloitti aktiivisen ja tavoitteellisen suunnittelun.

Aiemmin eräs salamurhayritys oli lähellä onnistua, kun upseeri sai ujutettua toiselle ”lahjakonjakkipullon”, joka kulki Hitlerin lentokoneessa Berliiniin. Pullo, jossa oli tosiasiassa räjähde, ei kuitenkaan räjähtänyt. Lahjan saajaksi nimetty henkilö sai ”lahjansa”, eikä juoni paljastunut. Tämä purki räjähteen pian pullon saatuaan.

Hitleriä vastaan oli vuosien mittaan monia salamurhayrityksiä, mutta vain vähän niin sanotun oman väen sisältä. Kaikkein vakavimmin otettava yritys oli heinäkuun 20. päivän salaliitto (1944). Siitä tulee lauantaina kuluneeksi tasan 80 vuotta.

Heinäkuun 20. päivän salaliitto olisi voinut olla jonkin muunkin päivämäärän salaliitto. Tärkeintä oli, että von Stauffenberg pääsisi iskemään otollisen hetken tullen.

Aluksi salaliittolaiset olivat ehdottomasti sillä kannalla, että Hitlerin kanssa samalla hetkellä tuli surmata muutkin avainhenkilöt. Hitlerin jälkeen ei muuttaisi paljoakaan, jos valtaan nousisi poliisivoimien johtaja Heinrich Himmler tai valtakunnanmarsalkka Hermann Göring. Siksi von Stauffenberg jätti monta tilaisuutta käyttämättä, sillä varamiehet eivät olleet paikalla noina hetkinä.

Everstin salkussa oli räjähde, jonka hän saattoi ajastaa. Hän jättäisi salkun lähelle Hitleriä ja kiirehtisi pois alta.

Operaatio Valkyyrian oli tarkoitus käynnistyä Berliinin hallintokortteleissa heti, kun von Stauffenberg olisi ilmoittanut Hitlerin bunkkerissa räjähtäneen eli Hitlerin kuolleen.

Salaliittolaiset käyttivät armeijan virallista suunnitelmaa Berliinin hallintokorttelien turvaamisesta, ja käskivät sen nojalla pidättämään natsihallintoa, kuten propagandaministeri Joseph Goebbelsin ja salaisen poliisin Gestapon johtoa.

Natsien fanaattiset eliittijoukot eli SS olivat vakavin uhka armeijan vallankaappaukselle, mutta Wehrmachtin sotilaat asettuivat valmiiksi näitä vastaan.

Ympäri Saksaa ja vallattua Eurooppaa upseerit olivat valmiita riisumaan paikalliset SS- ja tiedustelupalvelu SD:n upseerit ja virkailijat aseista ja asemistaan. Yhteys liittoutuneisiin oli myös suunniteltu otettavaksi välittömästi.

Tärkeintä oli, että Hitler olisi kuollut ja armeija saataisiin siten toimimaan natsipuoluetta vastaan. Johtajaperiaate oli tärkeä myös ei-natseille. Armeija oli pakotettu vannomaan uskollisuutensa suoraan Hitlerille.

Heinäkuun 20. päivänä katsottiin olevan jo korkea aika iskeä. Von Stauffenberg oli jo tullut siihen tulokseen, että Hitler piti saada hengiltä hinnalla millä hyvänsä, vaikka Himmler ja Göring eivät kuolisikaan samalla.

Tuona päivänä järjestettiin kokous, jossa von Stauffenbergilla olisi tilaisuus iskeä.

Eversti matkusti adjutanttinsa ja kanssasalaliittolaisensa Werner von Haeftenin kanssa yhteen Hitlerin päämajoista Sudenpesään (Wolfsschanze) nykyisen Puolan alueelle.

Kokous oli määrä pitää Sudenpesän eräässä betonibunkkerissa kello 13. Ikkunattomassa bunkkerissa räjähdyksen voima vahvistuisi umpinaisista seinistä, eikä kukaan siellä oleva voisi selvitä.

Hitler kuitenkin teki muutaman viime hetken muutoksen kokoussuunnitelmaan.

Kokous aikaistettiin alkamaan kello 12.30. Kuuman päivän vuoksi se olisi avoimemmassa, ikkunallisessa huoneessa maanpinnan tasolla.

Aikaistaminen tarkoitti sitä, että von Stauffenberg ja von Haeften ehtivät virittää vain toisen kahdesta räjähteestä. He laittoivat räjähteen salkkuun, ja von Stauffenberg kiirehti upseerien kokoukseen.

Hän pyysi vammojensa tähden päästä mahdollisimman lähelle Hitleriä, jotta näkisi ja kuulisi kunnolla. Tämä onnistui, vaikkei von Stauffenberg aivan viereen tullutkaan.

Hän laski salkun maahan pöydänjalan viereen.

Kuumana päivänä ajastettu räjähde saattoi pamahtaa ennenaikaisesti. Melko pian kokouksen alettua von Stauffenberg ilmoitti yhdelle adjutanteista poistuvansa puhelimeen, sillä hänen tuli ottaa yhteys pääesikuntaan. Tässä ei ollut mitään tavatonta, ja von Stauffenberg pääsi poistumaan räjähteen jäädessä kokoushuoneeseen.

Eversti ja yliluutnantin arvoinen adjutantti kiirehtivät pois Sudenpesästä. He ehtivät autoon juuri räjähdyksen hetkellä.

Nyt, kello 12.42, Hitler olisi kuollut. Turvatoimien läpi piti vielä päästä Sudenpesän alueen ulkopuolelle. Sitten oli edessä kahdeksan kilometrin matka lentokentälle.

He olivat toimineet tarpeeksi nopeasti, eikä Sudenpesän aluetta ehditty vielä eristää. Ylimääräisen räjähteen von Haeften heitti metsään pois epäilyksiä herättämästä alkumatkasta.

Berliinissä alettiin toimeen heti, kun tieto Sudenpesän räjähdyksestä oli saavuttanut hallintokorttelit. Myös useilla valloitetuilla alueilla kenraalit onnistuivat riisumaan paikalliset tiedustelu- ja SS-joukot aseista.

Bendlerblockissa, jossa sijaitsi puolustushallinnon keskus, oli kuitenkin kahdenlaista tietoa tapahtuneesta. Sudenpesästä oli ilmoitettu Hitlerin selvinneen, mutta kun von Stauffenberg saapui paikalle kello neljän aikaan, hän vakuutti Hitlerin kuolleen räjähdyksessä.

Von Stauffenberg tarttui toimeen itse ja määräsi Bendlerblockin puolustuksesta sekä radioasemien hiljentämisestä.

Vallankaappaus jatkui siten, että majuri Otto Remerin joukot määrättiin pidättämään propagandaministeri Joseph Goebbels. Majuri meni itse ministerin luo, ja tämä oli käänteentekevä seikka.

Goebbels vakuutti Remerin odottamaan ja sai puhelinyhteyden Sudenpesään. Siellä puhelimessa oli itse Hitler, ja Goebbels antoi luurin majuri Remerille.

Remer vaihtoi välittömästi toimintatapaansa puhuttuaan Führerin kanssa. Hän vei joukkonsa Bendlerblockiin ja pidätti von Stauffenbergin ja muita johtavia salaliittolaisia.

Remer ylennettiin tämän jälkeen suoraan everstiksi kiitoksena tehokkaasta toiminnastaan.

Hitlerin selviämistä oli auttanut se, että eversti Heinz Brandt oli vahingossa potkaissut laukun kumoon, ja nostanut sen sitten pystyyn pöydänjalkaa vastaan. Toisin kuin von Stauffenberg oli sen asettanut, Brandt laittoi laukun nojaamaan pöydänjalan Hitleristä kauemmalle puolelle. Tämä ohjasi räjähdysvoimaa poispäin Hitleristä.

Brandt oli yksi räjähdyksessä kuolleista. Kaikkiaan henkensä menetti neljä henkilöä paikalla olleista 24 henkilöstä.

Hitler tapasi vielä samana päivänä Italian diktaattorin Benito Mussolinin, jolle pääsi esittelemään räjähdyksen jälkiä. Myöhemmin hän myös puhui radiossa kansalle kertoakseen, että selvisi ilman vakavia vammoja.

Hitlerille kuitenkin jäi vammoja, esimerkiksi käden tärinä vaivasi häntä loppuelämän ajan.

Heinäkuun 20. päivän salaliitto meni mönkään ja pahasti. Ensimmäiset teloitukset tehtiin hyvin pian pidätysten jälkeen.

Kenraalieversti Friedrich Fromm oli alun perin ollut mukana salaliitossa, mutta tullut toisiin ajatuksiin ja vetäytynyt siitä. Hän ei kuitenkaan paljastanut salaliittolaisia.

Omia jälkiään peitelläkseen Fromm teloitutti von Stauffenbergin, von Haeftenin, kenraali Olbrichtin, eversti Albrecht Mertz von Quirnheimin sekä kenraalieversti Ludwig Beckin. Von Haeften heittäytyi von Stauffenbergin eteen ottaen luodin tämän puolesta, mutta se toi von Stauffenbergille vain hetken lisää elinaikaa.

– Eläköön pyhä Saksamme!, von Stauffenberg huusi ennen kuin luoti lopetti hänen elämänsä.

Hitler määräsi teloitukset lopetettaviksi pian, jotta tutkinta ei kärsisi.

Salaliitosta tiennyt Fromm ei pelastanut henkeään pikateloituksilla, mutta sai ikään kuin kunniallisemman, sotilaallisen kuolemantuomion. Hänet ammuttiin seuraavan vuoden maaliskuussa, muutama kuukausi ennen sodan päättymistä.

Moni muu koki julmemman ja tuskallisemman kuoleman. Viisituhatta ihmistä pidätettiin, ja moni heistä sai kuolemantuomion. Eräs julmimmista oli sotamarsalkka Erwin von Witzlebenin teloitus. Hänen kaulansa ympärille kiedottiin lihakoukkuun ripustettu vaijeri, joka kuristi hänet hengiltä erittäin tuskallisesti.

Hitler määräsi teloituksen elokuvattavaksi voidakseen katsella sitä aina halutessaan. Filmimateriaali on sittemmin kadonnut.

Suurin osa salaliittolaisista saatiin kiinni ja teloitettiin. Henkiin jäi kolme ihmistä, von Boeselagerin veljekset Georg ja Philipp sekä Ewald-Heinrich von Kleist-Schmenzin. 29-vuotias Georg von Boeselager kaatui rintamalla jo elokuussa 1944. Hänet ylennettiin postuumisti everstiksi kaksi päivää myöhemmin.

Majuri, sodan jälkeen Saksan uusien asevoimien everstiluutnantti Philipp von Boeselager kuoli vuonna 2008 90 vuoden iässä. Von Kleist-Schmenzin oli viimeinen elossa ollut salaliittolainen, hän kuoli vuonna 2013 niin ikään 90-vuotiaana.

Toinen maailmansota päättyi Euroopassa toukokuussa 1945. Hitler teki itsemurhan bunkkerissaan Berliinissä 30. huhtikuuta, ja pian tämän jälkeen Saksa antautui liittoutuneille ehdoitta.

Natsiaikana monta katua ja aukiota oli nimetty Adolf Hitlerin mukaan. Politiikka muuttui sodan jälkeen, ja Saksasta löytyy nykyään useita Claus von Stauffenbergin mukaan nimettyjä katuja ja aukioita.

Lähteenä esimerkiksi

Ailsby, Christopher; Kolmas valtakunta – Hitlerin Saksan tärkeimmät tapahtumat päivä päivältä (Gummerus 2005)

Hitlerin pahan piiri -sarja (Netflix)