Lukijalta: Topakka talo ja asiallinen asumus
Pohjoisesta kuuluu myönteisiä Muonio-uutisia. Paikkakunta kasvaa yli ennakko-odotusten ja -luulojen. Sinne virtaa uutta väkeä, ja haastatteluista kuvastuu jämäkkä tulevaisuudenkuva.
Toisaalta Etelä-Savossa kaunis Sulkava on menettänyt asukkejaan ja talot tyhjenevät. Pelkkä kaunis luonto, rauhallinen ympäristö ja vapaa ilmatila eivät riitä. Joukkoliikenne on suunniteltu minimiin, ja muut peruspalvelut ovat kyseenalaistamisen mankelissa.
Maaseutuasuminen on väljää, on maalaistaloja omien maidensa keskiöissä tai taajamien puutarhaisten tonttien ympäröiminä. Oma lukunsa on kesämökkikulttuuri hirsihuviloineen tai vaatimattomine rantasaunoineen.
Oma mielenkiintoinen historiansa on maaseudulle tyypillisillä omakotitaloilla, niin kutsutuilla rintamamiestaloilla. Toisen maailmansodan jälkeen kehitetty suomalainen talotyyppi on ollut monien nykysuomalaisten kotitalo.
Topakka, usein kaksikerroksinen, harjakattoinen ja usein kellarikerroksenkin sisältävä talo on melkoisen asiallinen asumus.
Nykyiset ongelmat näiden talojen suhteen ovat kellarikerroksen kosteusvauriot, mutta talon asukkaiden puutteellinen vuosittainen huoltosiivous ja rakenteiden asiallinen sekä ajankohtainen tarkistus saattavat olla syitä moisiin seikkoihin.
Usein ainakin maalla talot rakennettiin asianmukaisesti kuivatetuista ja sahatuista hirsistä. Rakennuspaikkakin katsottiin ensin, ettei siinä ollut maasto-ongelmia, kuten liian pehmeää maa-ainesta, ja mieluusti etsittiin alue, jossa oli luonnollinen vesivara lähellä, siis järvi tai joki.
Tietysti nuo vesinäkymät loivat koko ympäristöön arjen estetiikkaa, ja ikkunasta avautuva järvinäkymä vuodenaikojen vaihtelussa tarjosi ainakin neljä ”tositeeveekanavaa”.
1940-50-lukujen vaihteessa sähkö oli melko kaukainen haave. Oli jämäkkä puu-uuni helloineen, ja valaistuksesta vastasi öljylamppu, joka pian vaihtui kaasu- tai tilley-lampuksi. Hyvin hoidettu ja asiallisesti eristetty sekä salaojitettu kellari oli juuresten ja suolaliha- ja kalatiinujen turvallinen säilytyspaikka.
Pihaa vahti ulkoilmassa ja navetan rehulan heinäkasassa viihtyvä vahtikoira. Hiiret hiljensi uskollinen, mutta laiskotteluun ainakin talvella mieltynyt kotikissa.
Kaikilla asukkailla oli tietotaito jo pienestä pitäen. Uunin pellit osattiin sulkea silloin, kun ei ollut häkävaaraa. Peruselementtien, veden ja tulen käsittely sujui luontaisesti ja turvallisesti.
Rakennustaidetta tutkineena, ja erään opinnäytteenkin kirjoitin otsikolla ”Miten rakennuksia katsotaan”, niin osaan hahmottaa rakennetunkin ympäristön mielekkyydet ja mielettömyydet.
Rintamamiestalo sopii suomalaiseen maisemaan, metsän siimekseen tai pellon reunalle ja tunturien kupeeseen juuri tuon topakan harjakattonsa ansiosta.
Sisätilat tarjoavat monenlaisia vaihtoehtoja: on suurta tupaa ja pikkukamareita, on kunnon portaikkoja yläkerran kamareihin tai pyykinkuvatustiloihin, on jämäkät sementtiportaat suurempienkin saappaiden sopia kellarivarastoon laskeutumiseen.
Kaikessa on tietty asiallisuus ja ajaton käytännöllisyys, jota joskus nykyarkkitehtuurista ei juuri löydy.
Toivottavasti nämä talot saavat omat asukkinsa mahdollisimman pian, jos ne ovat joutuneet unohduksiin. Ne ovat itsestään selviä kestävän kehityksen ankkureita ja esimerkkejä. Niissä ei ole elementtien epäestetiikkaa vaan aidon, suomalaisen metsän materiaalia katosta lattiaan.
Hirsiseinän saumoissa saattaa vieläkin jokin ennallistajarakentaja löytää edelleen tehtäväänsä tunnollisesti hoitavan sammalkerroksen niin kutsutun teollisen karhuntaljan sijaan.
Aune Linnimäki
taidehistorioitsija
Rantasalmi
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/