Viisauven lajit ja se kaikista paras
Kirjailija Veikko Huovisen luoma kainuulaisfilosofi Konsta Pylkkänen tekee Havukka-ahon ajattelijassa selkoa viisausopin lajeista tavalla, jota olisi taas hyvä muistella.
Viisausopin lajeja on neljä:
Kaukoviisaus, jota Konstalla itsellään oli ”hyvin paljon”. Tätä lajia on harvalle suotu, mutta siinäkin on kaksi pahaa vikaa: Asia jää huvikseen tapahtumatta tai se sattuu eri tavalla.
”Teoreetinen viisaus, jota on sanomalehissä ja vaikka missä. Siinä asia kuvitellaan yksipiippuiseksi haulikoksi, jossa on lukko epäkunnossa ja panos voi tulla ampujan silmille…”
Käytännön viisaus on taas sitä, kun ”vanha kalttopääkettu juosta hipsuttelee rämeellä ja astuu omiin jälkiinsä. Mutta polulla voi olla ketunrauta…”
Ja jälkiviisaus, jota Konsta selittää näin:
”Kaikista paras ja imelin viisauven laji on jälkiviisaus, sillä alalla saahaan eniten aikaan. Siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiintulevaksi ja sakilla setvitään, miten olisi parasta käyttäytyä. Tässä lajissa ihminen on viisaimmillaan… Jälkiviisaan silmä on somassa paikassa, se kahtoo taaksepäin…”
Alkaa olla tämän kaikista parhaan ja imelimmän viisauslajin kulta-aikaa.
”Olisi pitänyt jo heti tammikuussa…”
Taaksepäin kahtovalla silmällä sen heti näkee.