Yksi mies, monta mielikuvaa — historioitsija Tuomas Tepora käy kirjassaan läpi Mannerheim-kulttia vuodesta 1918 tähän päivään
C.G.E. Mannerheimin kuolemasta tuli tammikuussa kuluneeksi 72 vuotta. Marsalkan henkilökohtaisesti tunteneet alkavat olla harvassa.
Suomalaisten kiinnostus suurmiestään kohtaan ei silti laannu. Uusia tutkimuksia ilmestyy edelleen, ja tietokirjojen kohteena Mannerheim lienee kakkonen heti Kekkosen jälkeen.
Voiko sotasankarista keksiä enää mitään uutta sanottavaa? Kyllä, osoittaa historioitsija Tuomas Tepora.
Hänen helmikuussa ilmestynyt kirjansa Sankari ja antisankari ei ole elämäkerta, vaan Tepora käsittelee teoksessa Mannerheimista luotuja mielikuvia ja hänen henkilökulttiaan. Tepora osoittaa, että vaikka päähenkilö on ollut kuolleena jo pitkään, tulkinnat hänestä eivät ole jämähtäneet paikoilleen.
Tepora tarkastelee kirjassaan Mannerheim-kulttia vuodesta 1918 tähän päivään. Kansalaissodan jälkeen mielikuvat valkoisen armeijan ylipäällikkönä toimineesta Mannerheimista olivat luonnollisesti jakautuneet.
Toisille hän oli vapauttaja, toisille itse paholainen. Laitavasemmisto piti Mannerheimia päävastuullisena punaisten laittomiin teloituksiin ja vankileirien surkeisiin oloihin.
Oikeisto taas juhli häntä pelastajana ja lumoutui hänen karismastaan.
– Mannerheim syleili minua ja hänen hyväilynsä olivat niin päihdyttäviä ja hullaannuttavia ettei mikään muu maailmassa, runoilija Edith Södergran uneksi kirjeessään kirjailijakollegalleen Hagar Olssonille.
Mannerheim toimi sodan jälkeen reilun puolen vuoden ajan Suomen valtionhoitajana, mutta presidentiksi häntä ei valittu. Vuonna 1931 uusi presidentti P. E. Svinhufvud pyysi hänet puolustusneuvoston puheenjohtajaksi.
Teporan mukaan työväestön mielikuvat Mannerheimista alkoivat muuttua 1930-luvun lopun punamultahallituksen aikana. Vallasta osansa saanut vasemmisto muokkasi henkilöhahmoa itselleen sopivammaksi ja tulkitsi Mannerheimin todellisuudessa ajaneen rivipunaisten vapauttamista.
Yksi raja-aita kaatui sodan päättymisen 20-vuotismuistopäivänä toukokuussa 1938, kun Helsingin työväentalo liputti Suomen lipulla. Maalaisliiton piirissä taas alettiin puhua vapaussodan sijaan kansalaissodasta.
Lopullisesti sosialidemokraatit vapauttivat Mannerheimin vastuistaan vuoden 1918 kärsimyksiin toisen maailmansodan puhjettua.
– Marsalkka korvasi valkoisen kenraalin kansallisena johtajahahmona ja talvi- ja jatkosota vapaussodan uutena kansallisen tarinan perusmyyttinä, Tepora kirjoittaa.
Puhdasverisintä henkilökulttia Mannerheimin ympärillä saatiin todistaa jatkosodan aikana. Marsalkan 75-vuotispäivänä kesäkuussa 1942 hänen syntymäpäivästään tehtiin puolustusvoimien lippujuhlan päivä.
Palvonta näkyy myös Teporan tutkimissa lasten- ja nuortenkirjoissa. Esimerkiksi Sampo Haahtelan poikakirjassa Mannerheimin kosketus parantaa 15-vuotiaana rintamalle lähteneen Pellervon kivut.
Hävityn sodan jälkeen laitavasemmisto sai taas enemmän tilaa mielipiteilleen, mutta valtaosalle kansaa Mannerheim henkilöi yhä myönteisiä asioita, kuten sodasta irtautumista ja itsenäisyyden säilymistä.
Hänen näyttävät hautajaisensa helmikuussa 1951 olivat Teporan mukaan aikakauden vedenjakaja, jonne ihmiset kerääntyivät suremaan 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen sotia.
Mannerheimin kuoleman jälkeen hänen henkilökulttinsa on saanut uusia ulottuvuuksia yhteiskunnan murroskausina. Vasemmistolaisvirtauksien voimistuessa 1960-luvulla arvostelukin lisääntyi.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen sota-ajan työn kunnioitus kääntyi nousuun. Veteraaniliike ja Mannerheimin nimeä kantavat säätiöt Adolf Ehrnrooth keulakuvanaan astuivat näkyvästi julkisuuteen vaalimaan sotasankarin muistoa ja tulkitsemaan hänen tahtoaan.
2000-luku on nähnyt marsalkassa myös epäonnistuneen aviomiehen ja isän sekä suuren gastronomin. Myös Mannerheimin seksuaalinen suuntautuneisuus ja hänen osuutensa sotarikoksiin ovat puhuttaneet.
Tavallisen suomalaisen elämässä Mannerheim näkyy konkreettisimmin paikannimien ja muistomerkkien kautta. Lukuisten eri Mannerheim-patsashankkeiden läpikäynti on kiinnostava osa Teporan kirjaa.
Tutkija huomauttaa, että kaikkia ennen 1990-lukua pystytettyjä Mannerheim-patsaita on sittemmin joko siirretty tai ehdotettu siirrettäviksi.
Patsaiden kautta paljastuu, millaisena Mannerheim on milloinkin haluttu muistaa. Toisen maailmansodan marsalkka on päässyt kaupunkien paraatipaikoille, kun taas valkoisen sodan ylipäällikkö päivystää yhä syrjäisellä kukkulalla kaukana Tampereen keskustasta.
Tuomas Tepora: Sankari ja antisankari. Mannerheim-kultin pitkä vuosisata. Gaudeamus, 300 s.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä huhtikuussa 2023. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä. Lehden voit tilata täältä.