Venäjä vaihtoi taktiikkaansa – massoja ei enää heitetä lihamyllyyn, ukrainalaissotilas arvioi
Luutnantti Ivan Stoljartsuk Ukrainan asevoimien 32. mekanisoidusta prikaatista kopittelee palloa baseball-kentällä ystäviensä kanssa Kiovassa. Lähellä pelataan rantalentistä tai nautitaan syyskuun lämmöstä Dnepr-joen partaalla. Suurkaupunki kuhisee elämää: kahviloiden ja ravintoloiden terasseilla riittää asiakkaita.
Kaikki tämä on kaukana sodan todellisuudesta, jota Stoljartsuk esittelee kännykkänsä näytöltä: videoita kranaatti-iskuun kuolevista venäläisistä, vaurioita omassa kypärässä tai juoksuhautakynttilää, jolla yritetään lämmittää koko ajan märkänä olevia jalkoja.
Miltä tuntuu tulla taistelujen keskeltä todistamaan toisten suhteellisen normaalia arkea kotirintamalla? Stoljartsuk ei ole katkera, päinvastoin. Hänen mukaansa lapset äiteineen kävelyllä ja muu arki antaa motivaatiota taistella sen puolesta, että juuri tuollainen elämä voisi jatkua.
Tuhottuja kaupunkeja lähellä rintamaa nähneet sotilaat ymmärtävät Stoljartsukin mukaan hyvin, että samoin voisi käydä myös omalle kodille.
Siviilielämä ja sota pitää tosin pystyä myös pitämään riittävän erillään. Stoljartsuk olisi itse päässyt ensimmäiselle lomalleen jo puolen vuoden sotimisen jälkeen, mutta päätti olla lähtemättä, koska arvioi palaamisen rintamalle olevan sen jälkeen liian vaikeaa.
Mitäs vaimo ja lapset tuollaisesta päätöksestä sanoivat?
– Ei mitään, he ymmärsivät, Stoljartsuk vakuuttaa.
Kaikenlaisen musiikin suurkuluttajaksi tunnustautuva Stoljartsuk myös lopetti rintamalla musiikin kuuntelun, koska se tuo kotiasiat liiaksi mieleen ja ”sydän alkaa sulaa”. Hän kertoi havainneensa, että sodassa on parasta keskittyä sotaan.
Musiikkipaastosta on tosin yksi poikkeus: Metallica soi myös rintamalla.
Lopulta Stoljartsuk lähti lomalle vasta vuoden sotimisen jälkeen, ja haastatteluhetken loma syyskuussa 2025 oli järjestyksessä vasta toinen.
Moni ystävä on kuollut tai haavoittunut, mutta Stoljartsuk vaikuttaa olevan kunnossa. Asiasta kysyttäessä hän esittelee arpia toisessa jalassaan. Siihen iskeytyneet sirpaleet piti kaivaa itse ulos veitsellä, koska etulinjan asemista ei ollut mitään mahdollisuutta päästä selustaan.
Stoljartsuk astui palvelukseen keväällä 2023 ja pian koulutuksen jälkeen hän oli jo taistelutehtävissä etulinjassa – kerran 38 vuorokautta yhteen putkeen. Oliko taistelua koko ajan?
– Noin 70 prosenttia ajasta, Stoljartsuk vastaa.
Asemapaikat ovat vaihdelleet parin kuukauden välein: puheessa vilahtelevat Sumy, Harkova, Kupjansk ja nyt viimeksi venäläisten kovan paineen alla oleva Pokrovsk Donetskin alueella.
Upseeriksi pikavauhtia koulutettu toimittajataustainen Stoljartsuk palvelee siellä viestintätehtävissä järjestäen muun muassa toimittajille käyntejä taistelukentälle.
Stressiä ja vaaroja riittää nykyisessäkin toimessa, eikä asemapaikalla syrjäisessä kylässä ole esimerkiksi vettä. Työpäivät alkavat aamuviideltä, vapaapäiviä ei ole.
Rintamakokemustensa perusteella Stoljartsuk allekirjoittaa yleisen näkemyksen, jonka mukaan venäläiset eivät juuri välitä miestappioista. Enää kyse ei ole kuitenkaan suurten joukkojen heittämisestä surmattaviksi lihamyllyyn, kuten sodan alussa.
– Nyt päätaktiikkana on soluttautua pieninä ryhminä ukrainalaisten selustaan, Stoljartsuk kertoo.
Droonien tukemat ryhmät saattavat olla vain 2–3 sotilaan kokoisia ja niitä on liikkeellä niin paljon, että ukrainalaiset eivät pysy millään kaikkien perässä.
– Joskus näemme heidät, mutta ei ole mitään millä tuhota heidät, Stoljartsuk kertoo.
Osa saattaa kävellä viikkokausia selustaan ja vaihtaa päälleen siviilivaatteet, minkä jälkeen he eivät pyrikään taistelemaan vaan pysymään salassa ja vakoilemaan ukrainalaisten asemia.
Kysymykseen venäläisten sotilaiden ammattitaidosta on Stoljartsukin mukaan vaikea vastata. Sotavangeiksi otetut ovat olleet veden ja ruoan puutteesta monesti aivan loppu.
– Yksi sotavanki kertoi syöneensä mukanaan olleen paketin teetä, kun mitään muuta suuhunpantavaa ei ollut, Stoljartsuk kertoo.
Sotavangeilta on myös tivattu, miksi nämä etenevät itsepäisesti samaa reittiä, jolla ukrainalaiset olivat jo surmanneet useita heidän aseveljiään. Venäläiset ovat vastanneet, että omat komentajat olisivat ampuneet perääntyneet.
– Tuollainen vastaus saattaa toki olla opittu ja ohjelmoitu, Stoljartsuk lisää.
Stoljartsukin mukaan ukrainalaisten taisteluhenki on hyvä, mutta puutetta tuntuu olevan vähän kaikesta. Tarvetta olisi muun muassa jatkuvasti uusille drooneille sekä tykistön pidemmän kantaman ammuksille, joilla venäläisten huoltolinjat olisi mahdollista katkaista.
– Meidän resurssejamme ei voi verrata Venäjän vastaaviin, Stoljartsuk myöntää.
Drooneilla voidaan täydentää ammuksia sekä ruokaa ja vettä etulinjaan, mutta haavoittuneiden evakuointia varten kalustoa ei ole tarpeeksi.
Stoljartsukin mukaan ukrainalaissotilaat hankkivat monesti joitain tarvikkeita, kuten pieniä drooneja, itse omilla rahoillaan tai vapaaehtoisten ja sukulaisten avustuksella. Ainoaksi ukrainalaisten eduksi hän mainitsee pommituksiin kykenevät raskaat droonit, joita venäläisillä ei ole.
Viiden päivän kuluttua haastattelusta Stoljartsuk palaa takaisin rintamalle Pokrovskin alueelle. Milloin hän uskoo sodan päättyvän?
– En ole optimisti.