Käännös vasempaan vai loppu wokelle? USA:n demokraattipuolue yrittää pysäyttää syöksykierteensä
Yhdysvaltain demokraattipuolue yrittää parhaillaan kavuta ylös kanveesista. Marraskuun vaaleissa puolue kärsi selvän tappion: sekä Valkoinen talo, senaatti että edustajainhuone menivät republikaaneille.
Vaalien jälkeisinä viikkoina demokraattien sisällä on käyty intensiivisiä keskusteluita siitä, mistä tappio johtui, pitäisikö puolueen uudistua palatakseen vaalivoittojen tielle ja mihin suuntaan muutoksen pitäisi tapahtua.
Keskustelun sävy on huomattavan erilainen kuin vuonna 2016, kun Donald Trump ensimmäisen kerran voitti presidentinvaalit. Tuolloin Trumpin voitto demokraattien Hillary Clintonista oli yllätys, ja se tuli niukalla erolla Yhdysvaltain valitsijamiesjärjestelmän avittamana.
Demokraattien oli helppo maalata tappio eräänlaiseksi työtapaturmaksi, johon vaikutti esimerkiksi Clintonin sähköposteihin kohdistunut FBI-tutkinta.
Turun yliopiston John Morton -keskuksen tutkijatohtori Oscar Winbergin mukaan vuonna 2016 muodostui nopeasti konsensus, että äänestäjät hylkäsivät Clintonin, koska tämä oli nainen ja koska kampanjassa korostettiin liikaa liberaaleja teemoja.
Tällä kertaa vastaavaa yksimielisyyttä ei ole löytynyt.
– Mikään yhtenäinen selkeä selitys ei ole vielä voittanut tätä narratiivien taistelua, Winberg sanoo.
Vuoden 2024 vaalitulos ei periaatteessa jättänyt juurikaan selittelyn varaa kahdeksan vuoden takaiseen verrattuna.
Demokraattien ehdokas Kamala Harris sai yhtä lukuun ottamatta kaikissa osavaltioissa heikomman tuloksen kuin presidentti Joe Biden neljä vuotta sitten. Trump myös voitti valtakunnalliset äänet ensimmäisenä republikaanina 20 vuoteen.
Kahdeksan vuotta hänen ensimmäisen vaalivoittonsa jälkeen yhdysvaltalaisäänestäjät myös tiesivät hyvin, millainen Trump on, ja äänestivät häntä silti.
Demokraattien sisäistä väittelyä mutkistaa se, että vaikka vaalitappio oli selvä, se oli myös suhteellisen niukka.
Trumpin voittomarginaali valtakunnallisessa ääniosuudessa Harrisiin oli 1,5 prosenttiyksikköä, ja vaalitulos ratkesi noin 240 000 äänellä tiukimmissa vaa’ankieliosavaltioissa. Vaikka republikaanit säilytti edustajainhuoneen enemmistön, se tapahtui täpärästi paikoin 220–215.
Winberg huomauttaa, että vaalitulokset ovat monessa mielessä ristiriitaiset, ja helppoja selityksiä on siksi vaikea löytää. Esimerkiksi Harrisin tappion laittaminen sukupuolen piikkiin ei kestä tarkastelua, jos katsoo senaatinvaalien tuloksia.
Winberg nostaa esiin demokraattisenaattoreista Nevadan Jacky Rosenin, Michiganin Elissa Slotkinin ja Wisconsinin Tammy Baldwinin.
– He olivat kaikki ehdolla vaa’ankieliosavaltioissa, ja kaikki voittivat, vaikka Harris hävisi samoissa osavaltioissa. Tulokset olivat hyvin ristiriitaiset ja tiukat.
Koska Yhdysvalloissa on kaksipuoluejärjestelmä, molemmat suuret puolueet ovat lähtökohtaisesti ”Big tent” -puolueita, joiden sisään mahtuu monia erilaisia poliittisia ideologioita ja äänestäjäryhmiä. Nämä ryhmät eivät ole kaikista asioista samaa mieltä.
Demokraattien sisällä eri leirit vääntävät nyt sen puolesta, että puolue lähtisi kulkemaan heidän haluamiaan latuja.
– Kaikkihan vetävät omaan laariin tällä hetkellä ja yrittävät saada sen oman tarinan jotenkin viralliseksi tarinaksi, Winberg sanoo.
Puolueen vasen siipi senaattori Bernie Sandersin johdolla katsoo, että demokraatit ovat kääntäneet selkänsä työväenluokalle, minkä vuoksi monet duunariäänestäjät ovat siirtyneet republikaanien riveihin.
Tämän leirin mielestä Harrisin kampanjan näkyvä veljeily monien Trump-vastaisten republikaanien kanssa oli virhe. Sandersin leiri on peräänkuuluttanut demokraateilta taloudellista populismia ja suuryritysten haastamista.
Maltilliset, poliittiseen keskustaan sijoittuvat demokraatit taas katsovat, että puolue on keskittynyt liikaa kulttuurisotakysymyksiin ja niin sanottuun woke-ideologiaan.
Tämän näkemyksen mukaan demokraatit ovat karkottaneet äänestäjiä kaventamalla jatkuvasti hyväksytyn ajattelun liikkumatilaa.
Monien mielestä puolueen olisi pitänyt painottaa kulttuuristen asioiden sijaan enemmän yhdysvaltalaisten arjen haasteisiin vastaamista. Syytä on vieritetty myös puolueessa vaikutusvaltaisten aktivistiryhmien niskoille.
Wokella tarkoitetaan arvomaailmaa ja toimintatapaa, joka korostaa tietoisuutta sosiaalisesta oikeudenmukaisuuden kysymyksistä, kuten rasismista ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista, ja jossa pyritään puuttumaan rakenteelliseen syrjintään.
Harrisin kampanjaväki taas on kritisoinut Bidenia siitä, että tämä vetäytyi presidenttikisasta vasta heinäkuussa ja heikensi Harrisin pärjäämismahdollisuuksia. Bidenin väki taas on sanonut, että Biden olisi ehkä kuitenkin pystynyt lyömään Trumpin.
Moni myös katsoo, että vaalitappio oli enemmän korkean inflaation kuin demokraattien omien ongelmien syy.
Demokraattien peruskannattajaryhmiä ovat perinteisesti olleet työväenluokka, etniset vähemmistöt sekä kaupunkien koulutetut liberaalit. Viime vuosina monista näistä ryhmistä on alkanut vuotaa ääniä republikaanien suuntaan.
Vielä Barack Obaman voitettua vuoden 2012 presidentinvaalit Yhdysvalloissa vallitsi näkemys, jonka mukaan väestötason suuntaukset olivat demokraateille hyvin suotuisat.
Etnisten vähemmistöjen osuus Yhdysvaltain väestöstä kasvoi, ja nämä ryhmät äänestivät valtapuolisesti demokraatteja. Myös nuoret äänestäjät olivat vahvasti kallellaan demokraatteihin.
Republikaanipuoluekin totesi vaalien jälkeisessä analyysissään, että puolueen olisi uudistuttava, jotta se voisi voittaa vaaleja muuttuvassa maassa.
Toisin kuitenkin kävi. 12 vuotta myöhemmin demokraatit ovat se puolue, jonka äänestäjäryhmien koalitio natisee liitoksissaan.
Trumpin aikakaudella etenkin latinoäänestäjät ovat virranneet republikaanileiriin. Monet viime vuosina eniten republikaanien suuntaan heilahtaneista piirikunnista Yhdysvalloissa ovat vahvasti latinoenemmistöisiä.
Tämä on tapahtunut siitä huolimatta, että Trump on ollut modernin ajan maahanmuuttovastaisin Yhdysvaltain presidentti. Perinteisesti demokraateissa oli ajateltu, että latinoäänestäjät kannattavat avointa maahanmuuttopolitiikkaa.
Winbergin mukaan ei ole täysin selvää, mistä nopea muutos johtuu. Yksi vaihtoehto on, että latinoäänestäjät ovat keskimäärin konservatiivisempia kuin mitä demokraattien linja on, ja monet heistä ovat nyt alkaneet äänestää sen mukaan.
Latinoiden lisäksi myös valkoisen työväenluokan siirtyminen demokraateista republikaaneihin on Trumpin aikana kiihtynyt.
Samalla kun demokraattien ote etnisistä vähemmistöistä ja duunareista on heikentynyt, puolueeseen on siirtynyt republikaaneista koulutettua ja hyvin toimeentulevaa esikaupunkien väkeä.
Demokraateista on tullut yhä vahvemmin koulutettujen ja varakkaiden ihmisten puolue, ja marraskuun vaaleissa demokraatit sai historiallisesti enemmistön yli 100 000 dollaria vuodessa tienaavien äänistä.
Tämän seurauksena demokraateilla on nyt enemmän kannattajia, jotka äänestävät luotettavasti. Se auttaa etenkin kongressin väli- ja täytevaaleissa, jolloin äänestysprosentti on matalampi kuin presidentinvaaleissa.
Suomalaisena vertauskohtana voisi sanoa, että republikaanit on menettänyt kokoomuslaisia äänestäjiä ja saanut tilalle perussuomalaisia.
Siinä missä republikaaneilla oli takavuosina etu äänestäjiensä saamisessa uurnille, tuo etu on nyt demokraateilla. Moni odottaakin, että demokraatit nappaavat edustajainhuoneen takaisin 2026.
Yksi avoin kysymys on Winbergin mukaan se, mikä on Trumpin rooli viimeisten kahdeksan vuoden aikana tapahtuneissa muutoksissa.
Trumpin tiedetään aktivoineen uurnille paljon sellaisia yhdysvaltalaisia, jotka eivät tavallisesti seuraa politiikkaa eivätkä äänestä. Se on näkynyt myös siinä, että äänestysprosentti kaksissa viime vaaleissa on noussut tuntuvasti.
– Onko tämä yhdysvaltalaisittain korkea äänestysprosentti ainoastaan Trumpin takia, vai onko jotain muuttunut systeemisesti, Winberg pohtii.
Nähtäväksi jääkin, pystyykö kukaan muu republikaanipoliitikko pitämään kiinni näistä epävarmoista äänestäjistä.
Kuka sitten voisi olla demokraattien soihdunkantaja, kun puolue lähtee kokoamaan itseään kohti seuraavia vaaleja?
Itsestään selvää manttelinperijää ei ole. Vuoden 2028 presidentinvaalien demokraattien esivaaleissa pelikenttä on harvinaisen avoin, koska mukana ei mitä luultavimmin silloin ole istuvaa eikä entistä presidenttiä tai varapresidenttiä, jonka taakse puolue-eliitti voisi asettua.
Winberg nostaa tämän hetken ennakkosuosikiksi Kalifornian kuvernöörin Gavin Newsomin. Hän johtaa Yhdysvaltain suurinta osavaltiota, ja hänellä on takanaan sen myötä suuret resurssit.
Newsom on myös tehnyt monin tavoin selväksi haluavansa presidentiksi. Winberg kuitenkin muistuttaa, että vaaleihin on niin pitkä aika, että paljon ehtii tapahtua ja muuttua ennen sitä.
Spekulaatioissa esiintyneitä nimiä ovat myös esimerkiksi Pennsylvanian kuvernööri Josh Shapiro ja Michiganin kuvernööri Gretchen Whitmer. Eri ehdokkaiden mahdollisuudet riippuvat paljon siitä, mihin suuntaan demokraattipuolue lähivuosina lähtee.