Yksikään lapsi ei jää pois koulusta huvikseen
Syksy näkyy kodeissa monella tavalla. Kouluikäisten lasten ja nuorten perheissä vanhempainillat täyttävät kalentereita, harrastukset käynnistyvät ja arjen rytmi hakee jälleen uomiaan.
Samaan aikaan käydään vilkasta keskustelua oppimistuloksista, lasten hyvinvoinnista ja opettajien jaksamisesta.
Moni peräänkuuluttaa perusasioihin palaamista ja työrauhan palauttamista luokkahuoneisiin. Yksi ilmiö jää kuitenkin liian usein muiden koulukeskustelujen varjoon: lasten ja nuorten lisääntyvät koulupoissaolot.
Kun lapsi jää toistuvasti pois koulusta, huomio kiinnittyy helposti poissaolojen määrään. Montako päivää poissaoloja on kertynyt? Miten lapsi saadaan takaisin kouluun? Pysähdymmekö riittävässä määrin kysymään, mitä poissaolo yrittää meille kertoa?
Poissaolot eivät johdu lapsen laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä.
Taustalla voi olla useita syitä: ahdistusta, yksinäisyyttä, oppimisvaikeuksia, kiusaamista tai kokemus siitä, ettei kuulu joukkoon. Koulupoissaolot ovat merkki siitä, että jokin asia ei ole kunnossa.
Siksi tärkein kysymys, jonka äärelle meidän tulisi pysähtyä, on: miksi lapsi ei pysty käymään koulua?
Erityisesti neurokirjon lasten ja nuorten kohdalla koulunkäynnin haasteet alkavat usein paljon ennen ensimmäisiä poissaoloja. Koulupäivät voivat ulospäin näyttää tavallisilta, vaikka niiden läpi selviytyminen vaatii valtavan määrän ponnistelua.
Moni lapsi tekee koulupäivän aikana suuren määrän näkymätöntä työtä. Hän yrittää keskittyä hälyssä, tulkita sosiaalisia tilanteita, säädellä tunteitaan ja toimia ympäristössä, jota ei aina ole rakennettu hänen tarpeitaan ajatellen. Kun energia kuluu selviytymiseen, sitä ei välttämättä jää oppimiseen.
Kun lapsi lopulta jää kotiin, taustalla on usein pitkä ajanjakso, jonka aikana kuormitus on kasvanut vähitellen. Voimavaroja on kulunut päivä päivältä enemmän kuin niitä on ollut mahdollista palauttaa. Siksi poissaoloja ei pitäisi nähdä ongelman alkuna, vaan merkkinä siitä, että ongelma on ollut olemassa jo pitkään.
Koulumaailmassa yritämme edelleen liian usein sovittaa lapsia samaan muottiin.
Työelämässäkin puhumme yksilöllisistä tarpeista, turvallisuudesta, erilaisista oppijoista ja työn mukauttamisesta.
Silti koulumaailmassa yritämme edelleen liian usein sovittaa lapsia samaan muottiin. Valitettavan usein näkee myös vastuun siirtyvän taholta toiselle, kun lapsi alkaa oireilla ja paineen kasvavan erityisesti kodeissa. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että lapsen ympärillä olevat aikuiset pysähtyvät yhdessä ymmärtämään tilanteen juurisyitä.
Kun koulupoissaolojen syitä tarkastellaan aidosti lapsen näkökulmasta, voimme löytää ratkaisuja, jotka tukevat yksittäisen lapsen lisäksi koko kouluyhteisöä. Erityisesti neurokirjon lasten kohdalla pienilläkin muutoksilla voi olla suuri merkitys.
Selkeämmät ohjeet, ennakointi, toiminnanohjauksen tuki, mahdollisuus taukoihin, joustavat opetusjärjestelyt tai vaihtoehtoiset tavat osoittaa osaamista eivät ole erityiskohtelua. Ne ovat keinoja mahdollistaa jaksaminen ja ennaltaehkäistä poissaoloja.
Lopulta kyse on siitä, rakennammeko lapsillemme koulun, jossa jokaisella on oikeus oppia, kasvaa ja kuulua joukkoon omana itsenään.
Yksikään lapsi ei jää pois koulusta huvikseen.