Minne me menemme keskusta?
Seuraaviin eduskuntavaaleihin on aikaa reilu seitsemän kuukautta.
Kesäkuun puoluekokouksessa nostattelimme henkeä kohti vaaleja: työtä, turvaa ja toivoa. Paluu perusasioiden äärelle on selvää maailmantilanteessa, joka haastaa meidän jokaisen arjen perusturvallisuutta tuntuvasti.
Vaikka paluu perusasioihin tuntuu meille puolueena kuin taivaanlahjalta, ei sama henki toistu suomalaisissa: gallupkannatus laahaa eikä ota nostaakseen.
Viimeisin Helsingin Sanomien gallup (12.8.2022) näytti meille synkän vihreää valoa tulevasta. Huokaisuja kuului: ei vieläkään näytä hyvältä. Jäin itse pohtimaan, millä perusteilla sitä olisi edes voinut lopulta toivoa nousevaksi?
Uutissyöte ja somefeedini täyttyvät kyllä keskustalaisista avauksista. Yrityksestä sen ei ainakaan siis pitäisi olla kiinni.
Lähiaikoina on esitetty niin Itä- ja Pohjois-Suomeen erityistalousalueita, sähkön alv-kannan alentamista kuin extralapsilisien maksua joulukuulle.
Kaikki jo itsessäänkin kannatettavia ja perusteltuja, kaivattuja avauksia. Mutta liima puuttuu: mikä on, keskusta, tarinamme isossa kuvassa?
Turvaa, työtä ja toivoa. Sitä tarvitaan, ei ainoastaan keskustan eduskuntavaalikampanjan rakentamiseen, sitä tarvitaan myös puolueen ja sen jokseenkin hukassa olevan tarinamme rakentamiseen.
Energiaa on turha haaskata itsemme haukkumiseen, mutta virheet saa ja pitää myöntää.
Tunnistan ja ymmärrän, että kuluva hallituskausi on ollut monella tapaa vaikea, jopa mahdoton.
Lähdimme hallitukseen viidensentin raosta järisyttävän vaalitappion päätteeksi, pääministerikin hallituksesta vaihdettiin juuri ennen tuntemattoman koronan loputtomalta tuntuvaa kurimusta ja nyt viimeisimmäksi sota Ukrainassa. Sen myötä noussut kaiken läpileikkaava kustannuskriisi, joka kurittaa meistä jokaista.
Ääneen lausumaton tosiasia on, että tuo reilun kolmen vuoden takainen viiden sentin ovenrako hallitukseen realisoitui vastuunkannoksi, joka kalvaa monen keskustavaikuttajan mieltä edelleen ja eritoten kansaa se on tuntunut hämmentävän.
Olen seurannut aktiivisesti puoluepalstoilla käytävää keskustelua ja jaan näkemyksen siitä, että ei kukaan äänestä puoluetta yksittäisen esityksen tähden, vaan sen suuremman tarinan – arvojen, vision ja näkemyksen suhteen.
Kun visio on hukassa ja tarina tulevaisuuden Suomesta on epäselvä, niin sinänsä itsessään arvokkaat nostot jäävät irrallisiksi ja hukkuvat lopulta loputtomiin somefeedeihimme, kun kansalaiselle ei loogista tarinan jatkoa ole.
Maailman asento tekee sen, että kevään vaalit ulottuvat ihmisten koteihin ja arkeen käsinkosketeltavana. Liian monessa kodissa joudutaan tekemään mahdottomia valintoja, asettamaan tarvittavia vastakkain. Jokaiseen kotiin ulottuvat yhä kallistuvat arjen välttämättömät sähkö- ja kauppalaskut.
Vaikka se on, puoluesihteerin sanoin, keskustalle valtava mahdollisuus, niin se mahdollisuus vaatii meistä jokaiselta puoluetoimijalta isosti työtä.
Se vaatii meistä jokaiselta itsetunnon tarkastelua: itseemme ja toisiimme luottamista. Energiaa on turha haaskata itsemme haukkumiseen, mutta virheet saa ja pitää myöntää. Ja niistä pitää meidän jokaisen osata mennä eteenpäin.
Jokaiselta meistä kentän tasonkin toimijalta tarvitaan tahtoa tulevaan sekä luottamusta keskustalaiseen arvopohjaan ja niiden pohjalta tehtäviin ratkaisuihin. Kyllä muut puolestamme ottavat tilan, sanelevat ja sanoittavat, mutta kukaan muu ei meitä rakenna.
Kysymys kuuluukin: onko sinulla valmiutta nostaa kansanliike takaisin jaloilleen?