Osallisuuden harha
Kun sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät ensi vuoden alusta kunnilta hyvinvointialueille, on tavattu hehkuttaa kuntien yleisen toimialan eli elinvoiman ja yhteisöllisyyden merkitystä.
Tämä on tietysti hyvä ja oikein. Kun palveluvastuut kevenevät, katseen pitää kääntyä kuntien jäljelle jääviin tehtäviin. Mutta yhteisöllisyyden ja kuntalaisten osallisuuden kanssa kannattaa olla valppaana, ettei vaivihkaa langeta toiveajattelun houkutukseen.
Osallisuuden harha nimittäin vaanii.
Kansalaiskeskustelu ja osallistuminen ylipäätään on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana siirtynyt olennaisilta osin verkkoon.
Kaikki organisaatiot – kunnat ja kaupungit tietenkin joukon jatkona – ovat rientäneet digitalisoimaan yhteydenpitoaan asukkaisiin. Sähköiset keskustelu- ja vuorovaikutusalustat ovat avanneet lupaavia mahdollisuuksia osallisuuden ja yhteisöllisyyden vahvistamiseen.
Ja tämäkin on tietysti hyvä ja oikein, ei siitä ole epäilystä.
Mutta tässä piilee myös näkymätön uhka osallisuuden, yhteisöllisyyden ja viime kädessä kansanvallan kannalta.
Kaikki eivät syystä tai toisesta ole sähköisessä keskustelussa mukana. Tähän on monenlaisia syitä: ei ole varaa älylaitteisiin, tekniikkaa ei hallita, kirjoittaminen ei ole luontainen viestinnän muoto, kielitaitokin voi nousta kynnykseksi ja niin edelleen. Tällaiset erot kansalaisten kesken on helppo ymmärtää.
Pois jää niiden ääni, jotka ovat keskustelusta ulkona.
Mutta salakavalampi eriarvoistumisen muoto on se, että keskusteluun tuovat sisältöä vain ne kansalaiset, jotka kokevat sähköiset vuorovaikutusalustat luonteviksi.
Ja kuinka ollakaan: sähköisessä keskustelussa ovat mukana voittopuolisesti keskimääräistä paremmin kouluttautuneet ja sitä myötä myös keskimääräistä paremmin toimeentulevat ihmiset. Pois jää niiden ääni, jotka ovat keskustelusta ulkona.
Tästä puolestaan seuraa, että keskustelun sisältö painottuu keskimääräistä paremmin kouluttautuneiden ja paremmin ansaitsevien esillä pitämiin näkökulmiin. Ne eivät välttämättä ole samat kuin vähemmän kouluttautuneiden ja ansaitsevien.
Kirkkaimmillaan tämä ilmiö on näyttäytynyt viime aikojen keskustelussa etätyön vaikutuksista työelämään.
Keskusteluun osallistuvat ensi sijassa ne, jotka ovat etätöissä – ja osallistuvat keskusteluun todennäköisesti samalla älylaitteella, jolla niitä etätöitään tekevät. Mukana eivät ole sellaiset ammattikunnat, joille etätyö ei ole mahdollista. Niitä on edelleen kosolti. Kokonaiskuva vääristyy.
Kun tähän lisätään heikko äänestysaktiivisuus, joka viime kesäkuun kuntavaaleissa jäi 55 prosenttiin, yhteisöllisyyden ja osallisuuden vahvistamiseen pitää nyt kunnissa ryhtyä toden teolla.
Sen tulee olla keskeinen strateginen päämäärä, jos on tarkoitus puolustaa demokratiaa yhä autokraattisemmaksi kääntyvässä maailmassa.
Käytännössä tämä varmasti tarkoittaa kasvotusten tapahtuvan vuorovaikutuksen ja fyysisten kohtaamisten lisäämistä digitaalisen vuorovaikutuksen rinnalla.
Tässä tarjoutuu kunnille suuri rooli peruspalveluiden siirtyessä niille maankuuluille leveämmille harteille.
Luovaa ajattelua kehiin!
