Tuntoja eduskuntavaalien jälkeen
Eduskuntavaaleista on jo ehtinyt kulua jonkun aikaa. Moni ehdokas ja kampanjaväki on tarvinnut varmasti aikaa palautumiseen.
Läpimenneillä ei ole tietenkään varaa siihen ylellisyyteen, koska työ eduskunnassa on heti alkanut.
Itsekin olin tällä kertaa ehdokkaana, onneani koettelemassa ja keskustalle ääniä keräämässä. En odottanut tulevani valituksi, mutta tunnustan odottaneeni enemmän ääniä.
Sanoin läheisilleni, että jos saan 2000 ääntä, niin olen tyytyväinen. En saanut, tuli 1722 ääntä ja keskustan listalla Lapissa neljäs sija.
Demokratiaa vastaan ei auta kiukutella, ja jokaisesta äänestä pitää olla kiitollinen. Liikkuvia ääniä oli kuitenkin todella hankala nyt kerätä, virta vei persuihin.
Vaalien jälkeen maanantaiaamuna tuskin olin ainoa ehdokas, jolla väsytti.
Olin käyttänyt runsaasti aikaani ja varojani, kiertämällä ympäri laajaa vaalipiiriä parin kuukauden ajan. Yksityisyrittäjänä olin menettänyt myös yrittäjätuloja kampanjan takia, ja juuri muita tulojahan minulla ei olekaan.
Tähän aikaan minulla vielä sijoittui ukkini poismeno sairaskohtauksen seurauksena. Hän tosin sanoi minulle talvella, että jos kuolen ennen vaaleja, niin yhtään tilaisuutta et saa peruuttaa.
Kyllä minä yhden kuitenkin peruutin, en muita.
En ollut kai kunnolla vielä noussut sängystä tuolloin vaalien jälkeisenä maanantaina, kun joku ranualainen aateveli kirjoitti Facebook-seinälleni viestin, jossa hän kiitteli minua perussuomalaisten hyväksi tehdystä työstä.
Kaikki vaalien eteen tekemäni uhraukseni olivat siis olleetkin vain puolueen edun vastaista työtä?
Vaikka yksittäisille mielipiteille ei kannatakaan antaa liikaa painoarvoa, niin tämän ranualaisen viesti kuvasti mielestäni laajemminkin sitä henkeä, mitä kansanliikkeessä on jo pitkään vallinnut.
Mietin, että monien muiden ”änkyröiden” tavoin olen vuosien varrella kyllä esittänyt kritiikkiä – varoitellut jätevesiasetuksesta ja taksilaista ja koettanut omalta vähäiseltä osaltani ylläpitää keskustelua kansanliikkeessä.
Mutta – tuhansien muiden tavoin olen silti pysynyt puolueelle uskollisena ja tehnyt sille kampanjoita.
Ilmeisesti ranualaista ärsytti se, että olen ajoittain sanoittanut myös niiden ihmisten tuntoja, jotka ovat vieraantuneet keskustasta.
Itse ajattelen, että me, jotka olemme koettaneet osaltamme maakunnissa vedota perinteiseen kannattajaväkeen, olemme vielä pystyneet estämään vuotoa muihin puolueisiin ja nukkuviin.
Mutta voihan se olla toisinkin. Voihan se olla niinkin, että me kriittiset olemme syynä puolueen tappioon, kun emme ole jaksaneet tarpeeksi puolustella kulloistakin harjoitettua politiikkaa.
Ja jos näin on, niin lohduksi – meidän kriittisten osuus ja vaikutusvalta keskusta-liikkeen sisällä vähenee koko ajan.
Ymmärrän sen, että monelle tämä puolue on niin rakas, että kaikki sen arvostelu loukkaa ja vaatii siilipuolustusta. Mutta vain itsekritiikin kautta me kehitymme.
Uskon todella vilpittömästi, että se on suuren Alkion hengen mukainen perintö myös meidän aikamme keskustalaisille.
Valitettavasti myös keskustan sinällään ihan mukavasti sujuneessa viimeisimmässä puoluevaltuuston kokouksessa henki oli sellainen, että vaalitappion todellisista syistä haluttu kunnolla keskustella.
Mieluummin lohduteltiin toisia, että kyllä tästä selvitään ja eteenpäin. Tämä on luonnollista, meillä monilla on hyviä ystäviä tässä liikkessä ja suremme yhdessä puolueen alamäkeä.
Vaan sittenkään puolue ei ole pohjaltaan kaverikerho, jonka oma fiilistely ja mukavuudenhalu saa ohittaa tosiasiat.
Olemme kuilun partaalla. Silloin ei kannata huudella, että ”eteenpäin!”
Eipä minullakaan ole vastauksia esittää. Joitakin kysymyksiä ehkä kuitenkin.
Ovatko keskustan vaalitappion syyt haettavissa vain ”punavihreästä hallituksesta”, kun historiamme kovin pudotus tuli jo keväällä 2019 oikeistohallituksen jälkeen?
Onko keskustan oma yhteiskuntapoliittinen linja ja visio, näkynyt alkiolaisesta yhteiskunnasta, lähiyhteisöjen ja
lähidemokratian yhteisöllisestä Suomesta toimissamme ja linjauksissamme?
Vai näyttäytyikö keskustan linja liiaksi siinä, että olimme aina jonkun puolueen esityksiä vastaan – joko hallituskumppaniemme tai oppositiopuolueiden?
Määrittelemmekö itseämme nykyään lähinnä sitä kautta, mitä me emme ole? Onko viimeisin periaateohjelmamme tiukan keskustalainen ja desentralistinen, vai onko se enemmän toiveiden tynnyri kivoja asioita, jotka lähes kuka tahansa suomalainen voi allekirjoittaa?
Oliko täysin puolueen ulkopuolelta tulleen liikenneministerin valinta viime kaudella puolueen etu ja jos ei, niin onko kukaan valintaa tekemässä ollut myöntänyt sen olleen virhe?
Entä olivatko tämän vaalikauden ministerivalinnat alueellisesti tai muuten riittävän tasapuolisia ja omiaan lisäämään kentän luottamusta puoluetta kohtaan ja edistämään tulevaa vaalimenestystä?
Oliko Antti Rinne oikeasti tarpeellista kaataa pääministerin paikalta? Oliko se keskustan eduskuntaryhmältä strategisesti kannattava veto?
Mitä sillä hyödyttiin, kun poliittinen vääntövoima käytettiin yhden demarin vaihtamiseen toiseen – ja vieläpä sellaiseen demariin, joka sai valtavan henkilökohtaisen suosion ja jätti keskustan ministerit usein täysin varjoonsa.
Nostiko se temppu pitkässä tai edes lyhyessä juoksussa kannatustamme? Entä kannattiko kuluneella vaalikaudella ”huutaa sutta” eli järjestää korkean profiilin hallituskriisejä ja uhata hallituksesta lähtemisellä, kun seuraavana aamuna taas palattiin lähtötilanteeseen? Nostiko se keskustan uskottavuutta?
Olen ymmärtänyt, että tulevan kesän aikana pidetään erilaisia työpajoja ympäri maata ja käynnistetään toimintaa kuluneiden vuosien tapahtumien ja kannatusalhon perkaamiseksi. Tämä kaikki on oikein ja kannatettavaa.
Mutta tärkeää on myös kuulla nykyisen puoluejohdon ja ministereittemme syvällinen, konkretiaan menevä arvio siitä, miksi vaaleissa kävi niin kuin kävi. Heillä on suurin vastuu harjoitetusta politiikasta ja heidän näkemyksensä on myös kenttäväelle erittäin tärkeää tutustuttavaa.
Jotkut sanovat, että oppositiossa on aikaa aatteelliseen työhön ja järjestötyöhön. Sitä tarvittaisiin kuitenkin myös hallitusvastuun päivinä.
Tupailtojen ja penkkivalistusten hengestä voimme peilata toimintaa myös 2020-luvun muuttuneen maailman tarpeisiin.
Millaista on keskustalainen perusjärjestötyö? Miten opetetaan ihmisiä käymään vaalikampanjoita ja sitoutumaan keskusta-perheeseen niin paikallisesti kuin valtakunnantasolla?
Toivon vilpittömästi menestystä keskusta-liikkeelle. Polarisoituvassa maailmanajassa yhteiskunnallisia jännitteitä tasoittava, vastuullinen ja omaleimaisesti suomalainen kansanliike on entistä tarpeellisempi.
Mutta puolueen luottamus ei palaudu ilman syvällistä prosessia. Se ei ole itsestäänselvyys. Sanotaan, ettei pidä ruoskia itseään.
Totisesti, juuri sitä nyt pitäisikin tehdä.
