Myytti murtuu: Kuuluisa napa-alus oli liian heikko ahtojäihin
Tutkimusmatkailija Ernest Shackletonin (1874-1922) kuuluisa Endurance-alus ei ollut rakenteellisesti riittävän kestävä ahtojäiden puristukseen. Shackleton myös tiesi aluksen puutteista ennen huonosti päättynyttä matkaansa Etelämantereelle, ilmenee tuoreesta tutkimuksesta.
Kuuluisan naparetkeilijän legendaarinen Endurance-alus murskautui Etelämantereen merijäissä ja upposi marraskuussa 1915. Brittiläisen Shackletonin johtaman retkikunnan piti ylittää ensimmäisenä Etelänapamanner, mutta laiva menetettiin jäihin. Shackletonin esimerkillisenä pidetyn johtajuuden katsotaan pelastaneen miehistön, ja kaikki 28 retkikunnan jäsentä palasivat kovan onnen retkeltä hengissä kotiin vuonna 1916.
Aalto-yliopiston lujuusopin professorin Jukka Tuhkurin tutkimus tuo esiin uusia tietoja Endurance-aluksen uppoamisesta. Endurancea on pidetty oman aikansa kestävimpänä napa-alueiden laivana, jonka heikkous oli peräsin.
Tuhkurin mukaan rakenteellisessa tarkastelussa paljastuu kuitenkin useita heikkoja kohtia, jotka tekivät Endurancesta monia aikansa polaarialuksia haavoittuvamman.
– Jo yksinkertainen tarkastelu osoittaa, että Endurancea ei ollut suunniteltu niihin puristavan ahtojään olosuhteisiin, jotka lopulta upottivat sen. Tämä haastaa kertomuksen siitä, että kyseessä oli aikansa vahvin polaarilaiva, ja että peräsin olisi ollut aluksen kohtalokas heikkous, Tuhkuri sanoo Aalto-yliopiston tiedotteessa.
Polar Record -lehdessä julkaistu uusi tutkimus perustuu rakenteelliseen analyysiin, useiden miehistön jäsenten päiväkirjoihin sekä Shackletonin kirjeenvaihtoon. Tuhkurin mukaan on yllättävää, ettei aluksesta ole tehty kattavaa rakenteellista analyysiä aiemmin.
– Endurancessa oli selviä rakenteellisia puutteita verrattuna muihin samaan aikaan Etelämantereella seilanneisiin laivoihin. Kansipalkit ja rungon kaaret olivat heikompia, konehuone oli tavallista pidempi heikentäen laivaa, eikä rungon vahvistamiseksi ollut käytetty vinopalkkeja, hän sanoo.
Tutkijan mielestä avoimeksi jääkin lähinnä se, miksi Shackleton valitsi juuri tämän aluksen vaarallisille jäille.
– Liikkuvan ahtojään aiheuttamat puristuskuormat – ja se, miten aluksia tulee vahvistaa niitä varten – ymmärrettiin varsin hyvin jo ennen Endurancen matkaa. Siksi on aiheellista kysyä, miksi Shackleton päätyi alukseen, jota ei ollut vahvistettu puristavaa jäätä varten, Tuhkuri toteaa.
Miehistön päiväkirjat ja Shackletonin kirjeet osoittavat Tuhkurin mukaan suoraan sen, etteivät Endurancen puutteet olleet jääneet tutkimusmatkailijalta huomaamatta.
– Shackleton tiesi puutteista. Ennen lähtöä hän kirjoitti aluksen heikkoudesta vaimolleen ja sanoi vaihtavansa Endurancen mielellään edelliseen laivaansa. Hän oli myös suositellut vinopalkkeja toiselle polaarialukselle vieraillessaan norjalaisella telakalla. Tuo sama alus jumittui kuukausiksi puristavaan jäähän – ja selvisi siitä, Tuhkuri kertoo.
Tuhkurin toiveena on, että tutkimus tuo uutta näkökulmaa siihen, mitä Endurancesta kerrotaan – viemättä mitään pois Shackletonin ja hänen Weddellinmerelle suunnanneen seurueensa saavutuksilta yli sadan vuoden takaa.
– Voimme spekuloida taloudellisilla paineilla tai aikatauluilla, mutta totuus on, ettemme ehkä koskaan saa tietää, miksi Shackleton teki valintansa. Mutta nyt meillä ainakin on tutkittua tietoa, joka täydentää tarinaa, hän tiivistää.
Jukka Tuhkuri on Aalto-yliopiston professori, joka tutkii jään mekaniikkaa ja arktista meritekniikkaa. Hän on myös kirjoittanut teoksen Jään voima, jossa hän käsittelee Endurancen uppoamista ja hylyn löytymistä.
