Pöllömetsien kauniit ja rohkeat – Professori tutkii pöllöjen pariuskollisuutta ja sitä, millaiset yksilöt menestyvät

Reportaasi

Naks, naks. Hruu, hruuv. Viirupöllöemo käskee pöllöprofessori Pertti Saurolaa poistumaan pesäpöntöltä. Meitä ympäröi kuusivaltainen sekametsä. Olemme Hauholla Saurolan pöllötutkimusalueella.

– Tämä on metsän kieltä. En muista, kuinka tiukka pöllö tämä on. Mutta nyt voi tulla turpaan.

Viirupöllönaaras istuu noin 30 metrin päässä yli 25 metrisen kuusen oksalla ja seuraa, kuinka 80-vuotias pöllönrengastaja kapuaa ketterästi tikkailla kohti pesää. Poikaset niiskuttavat pöntössä.

– Ne ovat todella nälkäisiä, siksi emokin oli kauempana pesästä.

Saurola poimii varovasti poikaset olkalaukkuunsa ja laskeutuu noin viidestä metristä maahan. Hän asettelee pörröiset kolmoset varovasti mättäälle. Ne ovat ehtineet rengastusikään.

Pöllöprofessori kertoo, että vanhin ja suurin kolmikosta kuoriutui 22. päivä huhtikuuta. Pian kolmikko jättäisi pönttönsä.

– Ne ovat noin neliviikkoisia, kun ne lähtevät lentokyvyttöminä pesästä. Ne mätkähtävät maahan ja tallustelevat sitten ensimmäisen puun luo ja kiipeävät ylös oksalle turvaan. Ne ovat aivan loistavia kiipeilijöitä – kuin papukaijat.

Saurola punnitsee, mittaa sekä rengastaa poikaset. Vanhin painaa 406 grammaa, keskimmäinen 355 grammaa ja nuorin 290 grammaa.

Vaimo Helmi-Irene alias Hemuli kirjaa painot ja siiven mitat muistivihkoon. Saurolat ovat kulkeneet yhdessä pöllönpesillä lähes koko pitkän avioliittonsa ajan, joka alkoi vuonna 1963, ja he esittäytyvätkin pöllövaariksi ja pöllömuoriksi.

Pöllökolmikko kököttää viluissaan, ja tarttuu heti nokalla sormeen, jos sen vie lähelle. Vielä se ei satu.

– Mutta kahden viikon kuluttua nämä ovat jo ihan eri näköisiä, hirvittäviä taistelijoita.

Silloin nokan isku tekee kipeää.

Poikaset naksuttavat ja emo vastaa männyn oksalta, muttei toteuta uhkauksiaan. Hemuli Saurola arvelee, että naarasta hämmentää, kun hänen miehensä tuli pesälle isommalla joukolla, ja siksi säästymme löylytykseltä.

Professori kapuaa takaisin, asettelee pojat pesään ja laittaa peltikaton takaisin. Katon ansiosta pönttö on palvellut jo 40 vuotta.

Palaamme autolle.

Saurola sai rengastusluvan 15-vuotiaana tammikuussa 1954. Silloin ei tarvinnut suorittaa tenttiä eikä olla täys

i-ikäinen kuten nykyään.

– Riitti, kun käveli Rengastustoimistoon ja kertoi haluavansa rengastaa lintuja. Seuraava kysymys olikin: Paljonko haluat renkaita?

Nuori lintuharrastaja kiinnostui mystisistä pöllöistä, ja viirupöllö oli 1960-luvulla aito mysteeri.

Se oli tuolloin heikoimmin tunnettu laji Suomessa. Saurola muistaa nähneensä poikasena täytettyjä viirupöllöjä monen talon kirjahyllyssä, mutta pöllön elintavoista tai kannasta ei tiedetty mitään.

Aluksi motiivi oli puhtaasti suojelullinen. Viirupöllön mieluisin pesäpaikka on luonnon oma savupiippumainen muodostelma eli keskeltä katkennut ja sateen ontoksi lahottama haapa. Kun nämä olivat metsistä hävinneet, täytyi tilalle rakentaa isoja pöllönpönttöjä.

Näillä talkoilla nuori biologikin tutustui entistä tiiviimmin pöllöjen elämään. Viirupöllö oli myös hyvä tutkimuskohde.

– Olin silloin jo aloittanut biologian opiskelun, ja viirupöllönaaraita pystyy turvallisesti pyydystämään ilman, että ne hylkäävät pesäänsä.

Viiru- ja lehtopöllöjä hän on rengastanut vuodesta 1965.

Seuraavaksi saavumme kesämökille, jonka omistaja soitti Saurolalle, että hänen uuteen telkänpönttöönsä on muuttanut lehtopöllö. Saurola pyydystää lehtopöllönaaraan, punnitsee sen ja tarkistaa renkaan numeron: D-303870 ja paino 640 grammaa.

– Tästä ei koidu pöllölle haittaa, pöllöprofessori kertoo ja päästää punnitun emon vapauteen.

Pöntöstä löytyy kaksi potraa lehtopöllön poikasta ja muna. Eväinä niillä on vesimyyrä, kaksi metsähiirtä sekä räkättirastas. Poikaset painavat 320 ja 306 grammaa.

– Juuri sopivan kokoisia rengastettaviksi. Nämä lehtopöllön pojat ovat aina unessa, aivan erilaisia kuin viirupöllön poikaset.

Viiru- ja lehtopöllön pönttötilanne on Etelä-Suomessa hyvä. Saurola toivookin, etteivät ihmiset ripustaisi pöllönpönttöjä omin päin tai ainakin ilmoittaisivat siitä paikalliselle rengastajalle.

– Jos laitetaan kilometrin päähän uusi pönttö, niin helposti ne siirtyvät siihen.

Muuttaja katoaa samalla tutkimuksesta.

Arkistopapereista selviää, että kesämökin lehtopöllöemo on kolmivuotias ja pesinyt viime keväänä noin kilometrin päässä Saurolan ripustamassa pöntössä. Tämä on siis sen toinen pesintä.

Lehtopöllölle kelpaa telkänpönttökin, mutta viirupöllölle sen reikä on liian pieni. Saurola kiitteleekin mökin omistajaa, kun hän ilmoitti lehtopöllöstä.

Tällä hetkellä viiru- ja lehtopöllön kannat ovat elinvoimaiset.

Kumpikin laji on sopeutuvainen muuttuviin elinoloihin, mutta monella muulla pöllölajilla on vaikeaa, kuten helmipöllöllä ja huuhkajalla.

Pöllöprofessori toivoo, että metsätaloudessa yleistyisivät jatkuvan kasvatuksen menetelmät avohakkuiden sijaan. Saurolan mielestä jatkuvan kasvatuksen suosimisesta pitäisi maksaa korvaus metsänomistajille ja metsäyhtiöille.

Sekin auttaisi pöllöjä, jos avohakkuissa pöntön ympärille jätettäisiin suojapuuryhmä, joihin pöllönpojat pääsisivät kiipeämään turvaan ketuilta tai supikoirilta, kun ovat jättäneet pesänsä.

Pöllöprofessori näyttää meille viirupöllön pöntön, jonka ympärille metsänomistaja pyysi Saurolaa ennen hakkuuta merkkaamaan noin 20 rungon suojapuuryhmän.

Hän käy rengastamasta poikaset ja saa emolta puolen tusinaa tälliä niskaansa. 17-vuotias emo kuuluu Saurolan iäkkäimpiin seurattaviin.

Lintujen kannalta tuhoisia ovat ennen kaikkea pesintäaikaan tehdyt hakkuut. Saurolakin menetti tänä keväänä yhden pöllönpöntön asukkaineen, kun metsäyhtiö ei tiennyt pöntöstä, ja se kiukuttaa pöllöprofessoria.

– Myyriä pyydystävät pöllöt ovat hyödyllisiä myös metsänomistajille, jotka ovatkin olleet tyytyväisiä, että olen laittanut pöllönpönttöjä.

Pöllökannat seuraavat myyräkantojen vaihtelua. Myyräkantojen huiput ovat nousseet kolmen vuoden välein, mutta Etelä-Suomessa on ollut nyt vuosia, jolloin myyrät eivät olekaan enää seuranneet tätä tutkijoiden aikataulua.

– On ollut liian hyviä huonoja vuosia ja liian huonoja hyviä vuosia. Myyrätutkijat ovat olleet ymmällään, mistä tämä johtuu.

Saurolan pöllöreviiriksi muotoutui Hauhon seutu, jossa hänellä on seurannassa noin 250 pöllönpönttöä. Pesinnän onnistumisessa eletään parhaillaan ratkaisevia aikoja. Tästä vuodesta pöllöprofessori ennakoi keskinkertaista.

– Tällaisena nousuvuonna viirupöllön pesistä puolet on ollut kolmen munan pesyeitä ja lopuista puolet ovat kahden tai neljän munan pesyeitä. Hyvänä vuonna munamäärät ovat viittä tai kuutta ja huonoina kahta.

Ennätysvuonna 2009 viirupöllöillä oli Saurolan pöntöissä 61 pesintää ja lehtopöllöillä 47. Tämän kevään vastaavat lukemat ovat 36 ja 22.

Saurolan vuosikymmenien aikana keräämä aineisto on ainutlaatuinen maailmankin mittakaavassa.

Hän on täydentänyt tutkimusaineistoaan kahden naapurialueella toimivan rengastajan aineistolla, mutta keskeisin osa on Saurolan keräämää.

Joka vuosi hän käy luennoimassa ulkomaisissa konferensseissa pöllötutkimuksestaan, viime vuonna esimerkiksi Kanadassa. Lisäksi ulkomaiset tutkijat tulevat seuraaman professorin rengastusreissuja.

– Olen kiinnostunut pöllöyksilöiden elämänkaaren seuraamisesta sekä koko pöllökannan vuosittaisesta vaihtelusta ja pitkäaikaisesta kehityksestä. Tavoitteena on ollut seurata eri yksilöiden elämää kehdosta hautaan. Paljonko ne tuottavat poikasia eli millaiset yksilöt ovat onnistujia ja mitkä häviäjiä?

Tästä syystä tutkimuspopulaation kuuluvat yksilöt on vuosittain pyydystettävä ja selvitettävä renkaan perusteella niiden identiteetti.

Tuolloin myös selviää, ovatko ne pysyneet uskollisina vai vaihtaneet kumppania. Pöllöprofessori onkin luonnehtinut työtään Kauniit ja rohkeat -tutkimukseksi.

– Viirupöllön eroprosentti on laskutavasta riippuen vain 5–8 ja lehtopöllöparien 15–17.

Viirupöllöt ovat pääosin pariuskollisia, vaikka joukosta löytyy kahdenkin naaraan kanssa eläviä poikkeuskoiraita sekä muita erikoisuuksia. Yhdessäolon salaisuus on pesäuskollisuus, ja epäonnistunut pesintä taas näyttää johtavan parien eroon.

– Koiras nimenomaa pitää kämppänsä, ja sen täytyy sitä myös puolustaa.

Naaras hoitaa hautomisen ja poikaset. Koiras kantaa sapuskat pönttöön, ja tutun metsästysmaan jättäminen on aina riski. Huonoina myyrävuosina tienvarsilla kaukana pesästään törmäilevät viirupöllöt ovat nälkävaelluksella, joka usein päättyy niiden kuolemaan.

Saurolan laajasta aineistosta löytyy myös kiintoisia poikkeustapauksia, jotka kertovat pöllöjen yksilöllisistä eroista. Hän muistelee Ilmoilan kylän lehtopöllöparia, joiden eloa hän seurasi radiolähettimellä. Koiras pysyi reviirillään kilometrin päässä pöntöstä koko talven, mutta naaras häipyi.

– Kun olosuhteet muuttuivat huonoksi, naaras muutti 13 kilometrin päähän. Naaras, joka on huonompi saalistaja, muutti kirkonkylään lihapatojen ääreen, mutta se lensi jouluksi kotiin.

Vaikka viirupöllöt ovat ärhäköitä poikasiensa puolustajia, keskinäiset reviirirajariidat ne selvittävät ilmeisesti väkivallattomasti.

– Reviiritaistelut käydään laulamalla. Erään toisen pöllölajin osalta on osoitettu, että pöllöt arvioivat äänen mataluuden perusteella, minkä kokoinen vastustaja on. Jos vastassa on tenori, voi mennä silmille. Jos on matalaääninen basso, sen kimppuun ei hyökätä.

– Nyt tulee takaa – liitää, liitää, varoitamme tikkailla seisovaa professoria.

Viirupöllö liitää siivet levällään ja kynnet edellä suoraan päin pesäpöntön avanneen Saurolan niskaa. Kuuluu muksahdus, ja pöllö jää istumaan etualalla seisovaan mäntyyn, noin kymmenen metrin päähän rengastajasta.

– Tuo oli kova isku pöllöllekin.

Pesä on kuusessa, jota ympäröi varttunut sekametsä. Pöntöstä löytyy kaksi poikasta, jotka Saurola rengastaa ja mittaa tikkailta. Emo on kiertänyt rengastajan taakse männyn oksalle ja lähtee liitämään kohti professorin niskaa.

Kilon painoinen ruumis tärähtää niskaan, ja pöllö liitää oksalle seuraamaan, vaikuttiko hyökkäys tunkeilijaan.

– Täällä pöntössä on vielä rusakonpojan takareisi ja päätön vesimyyrä, professori luettelee vaimolleen.

Poikaset painavat 294 grammaa ja 252 grammaa.

Saurola ehtii saada 11-vuotiaalta naaraalta viisi tälliä niskaansa ennen kuin tarkastuskäynti on ohi ja hän laskeutuu maahan.

– Koiras on tässä lähellä ja jotkut niistä huutelevat hävyttömyyksiä. Jotkut tulevat päälle, jos naaras vangitaan.

Iskujen määrä riippuu pöllön rohkeudesta. Eräs ärhäkkä puolustaja ehti täräyttää Saurolaa 37 kertaa ennen kuin viisi poikasta oli rengastettu ja punnittu.

– Jos se pääsee iskemään salaa, silloin olen pudonnut monta kertaa polvilleni, kun se on iskenyt niskaan.

Puusta hän on pudonnut vain kerran, vuonna 1968.

Nuoresta miehestä turvavermeet olivat tarpeettomia. Saurola putosi pöllön tuuppaamana kahdeksasta metristä, mutta onneksi olkapää edellä. Hänen biologivaimonsa oli silloinkin mukana kirjaamassa tuloksia.

– Menin aamuyöllä kello kaksi Hämeenlinnan keskussairaalaan naama veressä ja housut hajalla ja kerroin, että olen just pudonnut puusta, voitteko tarkistaa, olenko terve, pöllöprofessori virnuilee.

Tuon putoamisen jälkeen Saurola alkoi käyttää turvavaljaita ja hän suojaa niskansa paksun nahkatakin kauluksella. Päähän hän laittaa paksun karvahatun ja silmille suojavisiirin.

Kypärää Saurola ei käytä, sillä siihen törmääminen veisi pöllöltä hengen. Hän on vuosien varrella rengastanut yli 3 300 viirupöllöä ja saman verran lehtopöllöjä.

Mikä sitten houkuttaa professoria yhä pöllömetsiin?

– Pöllöt ovat yksilöitä, joihin syntyy monivuotinen side. Ne ovat eräässä mielessä kavereita. Vanhimmat yltävät yli 20-vuotiaiksi. Esimerkiksi viime vuonna oli yksi naaras, joka oli syntynyt 1999. Ne ovat kuin toisesta maailmasta.