Aina on jotkut vaalit
Keväällä on taas vaalit – itse asiassa kahdetkin. Kunta- ja aluevaalit. Aluevaalit eivät tunnu olevan ihan ”kuuminta hottia”, kun tätä ihmisiltä on kysytty. Ei, vaikka alueilla tehdään tärkeitä linjauksia liittyen sote- ja pelastustoimen asioihin liittyen.
Miksi eri vaalit koetaan niin eri tavoin kiinnostaviksi? Onko kyse liian monesta vaalista, kyllästymisestä? En tiedä.
Kuntavaalit ovat toisaalta ne kaikkein lähimpänä kuntalaista olevat vaalit, ja niidenkin kanssa voi olla tiukkaa saada äänestysvilkkaus pysymään edes välttävällä tasolla.
Myönnän, että itsellänikin on suuria vaikeuksia löytää motivaatio äänestää tulevissa vaaleissa. Etsin ensisijaisesti henkilöä, hyvää ja luotettavaa tyyppiä, mutta toki hänen edustamallaan taustaryhmällä on silläkin merkitystä. Onkin usein niin, että vaikka henkilö löytyykin, voi puolue olla este äänestää tätä henkilöä.
Olisiko siis se pienimmän riesan tie tässäkin oikea tapa toimia? Kun täydellistä ei ole, valitsen itselleni sopivimman henkilön ja samalla kylkiäisinä puolueen. Kyllähän miä varmaan äänestän. Jotain.
Äänestäminen on oikeus. Pakkoa siihen ei ole. Olen joskus jättänyt äänestämättä, mutta harvoin. Aina olen löytänyt jonkun ääneni arvoiseksi. Enkä nyt viittaa pelkästään siihen jaksoon elämästäni, kun itse olin mukana ja ehdolla.
Taitaa myös olla niin, että äänestysvilkkauden lisäksi ehdokkuus kiinnostaa yhä harvempaa. Ehkä olen väärässä, kun katselen tätä politiikkaa nykyään kentän laidalta. Mutta itselleni on syntynyt sellainen kuva, että ehdolle lähtemisen kynnys on noussut.
Erityisesti tämä tuntuisi koskevan aluevaaleja. Jos ihmiset kokevat vaalit etäisinä ja päätöksenteon vieraana, niin eihän se ole silloin mikään ihme ettei kiinnosta asettua ehdolle.
Päättäjät on valittu päättämään, ei jahkailemaan. Huonokin päätös voi olla parempi kuin ei päätöstä ollenkaan.
Politiikka on rajua touhua, pahimmillaan. Se vie aikaa ja energiaa. Lisäksi se on monesti aivan liian lyhytjännitteistä. Aikaa pohtia ja harkita ei tunnu olevan, kun vastauksia perätään saman tien. Someaikana tämä on vain korostunut.
Julkisuus kuuluu politiikkaan. Poliitikko tarvitsee julkisuutta ja julkisuus poliitikkoja.
Koen oppineeni politiikasta sen, että mitä enemmän sain tietoa, sitä vaikeampaa oli usein tehdä päätöksiä. Tieto todellakin lisäsi tuskaa. On kuitenkin myös niin, että päättäjät on valittu päättämään, ei jahkailemaan. Huonokin päätös voi olla parempi kuin ei päätöstä ollenkaan.
Otanpa esimerkin.
Kouluverkoista päättäminen on varmaan yksi vaikeimmista päätöksistä, mihin kuntapoliitikko joutuu. Kaikki perustelut puolesta ja vastaan olen vuosien saatossa kuullut. Kiistely kulminoituu aika usein siihen, että johtuuko muuttotappio siitä, että alueelta lakkautetaan kouluja vai kääntyisikö muuttotappio muuttovoitoksi jos pieniä kouluja ei lopetettaisi?
No, itse olen sitä mieltä, että ei koulurakennus sinällään vaikuta muuttotappioon tai -voittoon. Siihen vaikuttaa ensisijaisesti se, onko kunnassa töitä ja elinvoimaa. Kun on työtä, työpaikkoja ja verotuloja, on myös elämisen edellytyksiä ja hyvinvointipalveluja.
Seuraavalla vaalikaudella kunnissa ja uusilla työllisyysalueilla ajetaan uutta sisään. Työllisyyspalvelut ovat nyt kuntien vastuulla. Nyt on samalla merkittävä mahdollisuus tehdä asioita myös toisin kuin aiemmin. Vaikkapa pitkäaikaistyöttömyyden taklaamisessa.
Alueilla on puolestaan valtava haaste selvitä tulevista haasteista alijäämineen, väestön ikääntymisineen ja palveluiden tuottamisvastuineen. Itse asiassa sinne tulisi valita kaikkein kovimmat osaajat.
Toivotaan, että aluevaaleista ei tule täytevaalit, vaan että puolueet asettavat niihin ehdolle rohkeita päättäjäehdokkaita. Ennustan nimittäin vaikeuksia tulevina vuosina, vaikka meillä olisivat parhaat voimat päättämässä.