"Jokin oma, positiivinen henki sillä talolla on" – Rintamamiestalot kätkevät sisäänsä sotien jälkeisen Suomen tarinan

Reportaasi

Pieni valkoinen portti on jätetty kutsuvasti auki. Puikahdamme sisään. 

Pihalla kukkii kirsikkapuu. Kaikkialla on hyvin hoidettuja istutuksia. Kukkia ruukuissa, herukoita pensaissa. 

Talon isäntä Mauri Korhonen tulee vieraita vastaan kuistille. 

– Ollaanko me ensin täällä pihalla, hän kysyy. 

Kävelemme pihan perälle. Tontti on paljon suurempi kuin tieltä käsin arvaisi. Talo on aivan tontin etuosassa, jotta tilaa jäisi mahdollisimman paljon hyötypuutarhalle. Niin rintamamiestalot usein sijoitettiin. 

– Kun olin lapsi, tässä oli niin suuri perunamaa, että kuusihenkinen perhe selvisi perunoilla puoli vuotta, Korhonen kertoo ja levittää käsiään. 

Keltainen rintamiestalo on Korhosen isän rakentama. Isä oli kuuro puuseppä, joten hän ei joutunut rintamalle, vaan teki sodan ajan arkkuja ikätovereilleen. 

Rauhan tultua hän vuokrasi kahden työkaverinsa kanssa vierekkäiset tontit Oulun Karjasillalta.  

Oli saatava oma talo ja oma elämä levottomien vuosien jälkeen. Oli luotava uudestaan maa. Talot ja perunapenkit.

Sotien jälkeen Suomessa alkoi kiivas jälleenrakentamisen aika. Piti asuttaa karjalainen siirtoväki, kotinsa menettäneet ja elämäänsä vasta aloittelevat perheet. 

Valtio ponnisteli monin tavoin. Se järjesti asutustoiminnan keskitetysti tarjoamalla valmiit piirustukset, järjestämällä pitkäaikaisen lainan ja osoittamalla tontin. 

Vuonna 1945 hyväksytyllä maanhankintalailla toteutettiin maaomistuksen uusjako. 

Maaseudulle perustettiin noin 100 000 pientä asutustilaa ja kaupunkeihin kaavoitettiin 34 000 asutustonttia. Tonteille nousi nelikulmaisia ja puolitoistakerroksia puutaloja. 

Kaikesta rakennusmateriaalista oli sodan jälkeisessä Suomessa huutava pula, mutta talot piti saada nopeasti pystyyn. 

Ratkaisu oli rankarunkoinen talo: kellarikerros valettiin betonista ja sen päälle pystytettiin kantava runko kakkosnelosista. Seinät laudoitettiin molemmin puolin ja pystyonkalot täytettiin sahanpurulla. 

Kaikki tehtiin itse. Isän tarkkojen muistiinpanojen vuoksi Korhonen osaa kertoa talon rakennusvaiheista. 

Betonia jatkettiin kivillä, naisväki suoristi vääntyneimmätkin naulat – mikäli sellaisia jostain saatiin. 

Rahaa ei ollut, mutta Säästöpankki ja kaupunki antoivat kiinnelainat. Työnantajalta heltisi lupa ostaa tavaraa maksuajalla, ikkunat ja ovet sai tehtyä työpaikalla ruokatunneilla. Tuttujen kanssa harrastettiin vaihtokauppaa. 

– Kerran isä sai eräältä tutultaan velanmaksuna maton. Mies oli lainannut rahaa viinaan. Isä sai vaihdettua maton eteenpäin puutavaraksi eräältä leskeltä, jonka mies oli kaatunut Lapin sodassa, Korhonen kuvailee. 

Betonia jatkettiin kivillä, naisväki suoristi vääntyneimmätkin naulat.

Heti kun yksi huone oli asuttavassa kunnossa, siihen muutettiin. Rakentaminen alkoi vuonna 1947 ja muutto oli jo seuraavana vuonna. 

– On se ollut kovaa hommaa. Kellarikerroskin on kaivettu lapiolla savimaahan omin voimin. Ihmettelen kyllä, miten ihmeessä he pääsivät muuttamaan niin nopeasti ja miten he selvisivät, Korhonen huokaa. 

Mutta niin vain selvittiin. Niin Korhosilla kuin muissakin perheissä. 

Kulttuuriperinnön professori Anna Sivula Turun yliopistosta sanoo, että jälleenrakennus yhdisti suomalaisia. 

– Se oli toki raskasta aikaa, mutta ilmapiiri oli myönteinen ja tulevaisuuteen suuntautunut. 

Puhekielessä rintamamiestaloiksi kutsutaan usein kaikkia pientaloja, jotka pystytettiin 1940-luvulta 1960-luvulle, vaikka talotyypit ja -tyylit vaihtelivat. Samoin se, oliko tontti hankittu maanhankintalain nojalla vai vapaalla kaupalla. 

Kaikki rintamamiestatalot ovat niin sanottuja tyyppitaloja, mutta kaikki tyyppitalot eivät ole rintamamiestaloja. 

Tyyppitalojen kehittäminen aloitettiin jo 1920- ja 1930-luvuilla, koska kalliina pidetty omakotitalo haluttiin jokaisen ulottuville. Maata vaivasi asuntopula. Taloille suunniteltiin valmiit piirustukset, yksinkertainen työselitys ja laskelmat materiaalien menekeille.  

Sotien jälkeen kysyntä räjähti. 

– Rintamamiestalot ovat tyyppitalobuumin huipentuma ja omanlaisensa erillistapaus, Sivula kuvailee. 

Valtakunnallisten talotyyppien lisäksi myös suurimmilla kaupungeilla oli omaa suunnitteluaan. 

Sellaiseen päätyi myös Korhosten perhe Karjaportintiellä. He rakensivat Oulun kaupungin tyyppitalon numero 01.1. 

Viimeiset tyyppitalot suunniteltiin 1950-luvulla, jonka jälkeen tilalle alkoivat tulla teolliset pientalot. 

Rintamamiestalot ovat paljon muutakin kuin taloja. Itse asiassa ne muuttivat koko olemisen kulttuuria ja jopa suomalaista perhekäsitystä. 

Aiemmin samassa maalaistalossa asui monta sukupolvea ja elämän keskipiste oli suuri tupa. Rintamamiestalo suunniteltiin yhden ydinperheen kodiksi ja jokaiselle toiminnalle oli oma huoneensa. Keittiössä tehtiin ruoka, olohuoneessa oleskeltiin ja makuuhuoneessa nukuttiin. 

Professorin mielestä on erittäin mielenkiintoista pohtia rintamamiestaloon kytkeytyviä ideologisia kysymyksiä. Valtion ohjaamalla asuntopolitiikalla saatettiin vahvistaa esimerkiksi yksilöllisyyden nousua. Toisaalta samalla osoitettiin sodasta palanneille selvä elämisen malli: siinä on tontti, rakenna talo perheellesi. 

– Olikohan taustalla jokin tiedostettu tavoite, että mihin suuntaan yhteiskuntaa viedään. Tämä olisi hyvä väitöskirjan aihe, Sivula pohtii. 

Rintamamiestalo suunniteltiin yhden ydinperheen kodiksi.

Maalattu lautalattia narahtaa, kun sille astuu. Korhosten rintamamiestalon sisätiloissa on säilytetty paljon alkuperäistä. On isän huolella tekemiä tuoleja ja piironkeja. Jopa olohuoneen sohva on sama kuin Korhosen lapsuudessa. 

Korhonen nostaa kansioista kellastuneita papereita. 

Isä säilytti tärkeät dokumentit huolellisesti. On mustakantinen muistikirja, johon on merkitty rakennusaikaisia ostoksia ja dokumentoitu työn eteneminen. Ensin merkintöjä on runsaasti, sitten ne harvenevat. 

– Liekö into lopahtanut jossain kohti. 

On luettelo talon asukkaista. Yläkerta laitettiin vuokralle heti kun se valmistui, vuonna 1949. Niin piti tehdä. Sillä katettiin kuluja ja helpotettiin asuntopulaa. 

Papereista käy ilmi, että Karjaportintie 36 on ollut Korhosten lisäksi koti 38:lle vuokralaiselle. Joukkoon mahtuu monta ihmiskohtaloa. On varastomies Tapio ja hänen Marie-rouvansa ja niin edelleen. 

Kasvukeskuksiin suuntautuneen muuttoliikkeen myötä osa maaseudun rintamamiestaloista on autioitunut. Sitten on niitä rintamamiestaloja, joissa palaa valo osin vuotta. 

Yksi tällaisista on aivan Hyrynsalmen keskustassa sijaitseva Varjola. Sen omistaa nykyisin perikunta, jonka jäsenistä kukaan ei asu paikkakunnalla. 

–  Vietämme siellä kaikki lomat ja olen haaveillut pian 30 vuotta muuttavani sinne pysyvästi, Katja Kuismin-Jokinen kertoo puhelimitse kotoaan Kirkkonummelta. 

Kuismin-Jokisen isovanhemmat ostivat silloin tyhjillään olevan talon 1970-luvulla. Isovanhemmat ovat sittemmin edesmenneet, mutta Kuismin-Jokisen kytkös taloon on pysynyt vahvana. 

– Olen koko ikäni mennyt sinne erittäin mielelläni. 

Tarinoita talosta on vaikka kuinka. Kuinka Kuismin-Jokisen pappa osti kylän nuorilta rapuja ja välitti niitä Helsinkiin. Kuinka yksi taajaman ensimmäistä radioista tuli juuri Varjolaan. Kuinka ennen heidän sukuaan talossa asui legendaarinen Veikko Juntunen eli Varjolan Veikko, liikunnanopettaja, joka piti kylän nuorille uimakouluja ja raittiusleirejä.          

Varjola on lähes alkuperäisessä kunnossa. Isovanhemmat tekivät pienen remontin 1970-luvulla ja rakensivat “elintasosiiven”, johon sijoitettiin kylpytilat ja autotalli. 

– Talo ei varmaan sellaisenaan kelpaisi monelle, mutta se on kokonaisuudessaan hyvässä, asuttavassa kunnossa, Kuismin-Jokinen sanoo. 

Toistaiseksi Kuismin-Jokisen elämä on pidätellyt Kirkkonummella, mutta haave muutosta Varjolaan on lähempänä kuin koskaan. Nuorin lapsista täyttää tänä vuonna 18 vuotta ja mies on sairaseläkkeellä. Kuismin-Jokinen itse on kysynyt jo töitä Hyrynsalmen varhaiskasvatuksesta, mutta suunnitelmat hieman siirtyivät koronakriisin myötä. Hinku Varjolaan on kova. 

– Jokin oma, positiivinen henki sillä talolla on. Ehkä se johtuu historiasta, nainen huokaa. 

Rintamamiestaloissa tuntuu olevan jokin osin selittämätön vetovoima.                

Mauri Korhonen asui talossa lapsuutensa. Sitten opiskelut ja työt veivät eteläiseen Suomeen. Palattuaan takaisin Ouluun, hän osti ensin vaimonsa kanssa rintamamiestalon läheiseltä Raatteentieltä. 

– Olen asunut Oulussa aina rintamamiestalossa Karjasillalla. Alue on lähellä kaupunkia ja täällä on hyvät naapurussuhteet, mies kehuu. 

Lapsuudenkotiinsa hän palasi vuonna 1998. Omakotitalon asuttaminen oli käynyt ikääntyneille vanhemmille mahdottomaksi. He muuttivat kerrostaloon. 

– Se oli kaikille hyvä ratkaisu. Me tiesimme tasan tarkkaan, millainen talo on. Isä sanoi, että “olen rakentanut taloa 50 vuotta. Nyt on sinun vuorosi”. 

Karjasilta on poikkeuksellisen laaja ja yhtenäisenä säilynyt jälleenrakennuskauden alue, joka sai ensimmäiset talonsa jo vuonna 1940 Ruotsin lahjoittaessa Suomeen niin sanottuja asevelitaloja. 

Kuitenkin esimerkiksi Korhosten naapuriin rakennetaan parhaillaan kokonaan uutta taloa. Rintamamiestalo purettiin ja rakennuslupa heltisi kokonaan uudelle rakennukselle. Korhonen katsoo tilannetta surullisena. 

– Kyllä tämä pikkuhiljaa muuttuu, menee pilalle. 

Korhosen mukaan alueen väestö on pitkälle uusiutunut. Aika on tehnyt tehtävänsä. Talon rakentajat olivat pääosin syntyneet 1920-luvulla. He ovat kuolleet. 

Uusia tulijoita arvostetulle alueelle on jonoksi asti. Myös nuoria, keskiluokkaisia lapsiperheitä. Heille rintamamiestaloissa on jotain nostalgista, vetoavaa, lumoavaa. Sekin lisää kiinnostusta, että Karjasilta valittiin Suomen parhaaksi asuinalueeksi vuonna 2009. 

Niin. Edelleen 80 vuoden jälkeenkin useimmille suomalaiselle koti merkitsee vanhaa puutaloa rauhallisen omakotitaloalueen siimeksessä.  

Rakennusperinteeseen erikoistunut arkkitehti Pekka Saatsi sanoo, että rintamamiestalot ovat kestäneet erinomaisesti aikaa. 

Saatsin mielestä talot ovat arkkitehtuuriltaan ajattomia ja miljööseen hyvin sopivia. Useilla kaupunkialueilla ne sijaitsevat lähellä keskustaa. Monelle nuorelle perheelle rintamamiestalo on edelleen se unelmien koti. 

– Itse talot ovat järkevästi ja fiksusti suunniteltuja ja niissä on suorastaan nerokas pohjaratkaisu. Ne joustavat hyvin erilaisiin elämäntilanteisiin, Saatsi luonnehtii. 

Talot pystytettiin yhden savupiipun ympärille. Ilmanvaihto hoituu painovoimaisesti. Alkuperäset rakenteet ovat yksinkertaisia, luonnonmukaisia ja hengittäviä. Materiaalina on käytetty puuta, purua ja pahvia. 

Rintamiestalojen kunto vaihtelee. Suurin osa on käynyt läpi ainakin yhden peruskorjauskerran. Monia on remontoitu useampaan kertaan. Virheitä on voinut tulla ja niiden myötä esimerkiksi sisäilmaongelmia.  

– On saatettu esimerkiksi korvata hengittäväksi tarkoitettuja eristyksiä uretaanilla tai muovikelmulla tai tukkia korvausilmareitit, arkkitehti selventää. 

Tyypillisesti virheitä on tullut, kun kellari- tai ullakkotilat on muutettu asuinkäyttöön. Saatsi suosittelee lämpimästi, että rintamamiestalojen eri tilat pidettäisiin niiden alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan. Esimerkiksi asuintilojen sijoittaminen kellaritiloihin on teknisesti haastavaa. 

– Kodinhoito- ja saunatilathan voi sijoittaa vaikka erilliseen piharakennukseen. Alkuperäisissä rintamamiestaloissa ei ollut nykyisenkaltaisia kylpyhuoneita, hän muistuttaa. 

Rintamamiestalon remontoiminen ei ole asiantuntijan mielestä mitenkään mahdotonta: pitää vain ottaa selvää mitä tekee ja pyytää tarvittaessa apua. 

Rintamamiestalo on jotain perin suomalaista. 

Kun kirjailija Kari Hotakainen julkaisi Juoksuhaudantie-romaanin vuonna 2002, se nousi heti suureen suosioon ja voitti Finlandia-palkinnon. Kirjassa tuikitavallinen Matti Virtanen yrittää pitää avioliittonsa koossa hankkimalla rintamamiestalon Juoksuhaudantieltä. Rintamamiestalo symboloi kirjassa onnellista elämää. 

Professori Sivula heittää hieman provosoivasti, että tosiasiassahan ne ovat vain lautakasoja, jotka ovat käyttöikänsä päässä, mutta silti niiden arvostus on jotain ihan muuta. 

Rintamamiestaloja rakastetaan ja huolletaan. Mukana on kollektiivista tunnetta. 

– Ihmiset ovat valmiita uhraamaan aikaa, vaivaa ja rahaa talojen ylläpitoon. Ne ovat kulttuuriperintöämme, Sivula pohtii. 

Sivula löytää rintamamiestalojen merkityksessä useita juonteita. Hän uskoo, että ne symboloivat suomalaisille myös hyvinvointivaltion syntymistä. Sitä, että Suomi pitää huolta omistaan. Toisaalta ne symboloivat sodan jälkeisen vuosikymmenen konsensushenkeä ja maaseudun ja kaupungin rauhallista rinnakkaiseloa. Talot kielivät myös itsenäisyydestä ja omapohjaisuudesta. 

Sitten tulee vielä terapia-aspekti.  

– Sodan kokeneille miehille talon rakentaminen omalle perheelle oli voimaannuttava tapahtuma, Sivula kiteyttää. 

Karjasillalla keltainen rintamamiestalo kylpee kesäkuun valossa. On seesteistä. Tänne on helppo kuvitella onnellinen ydinperhe. 

Kaikki ei kuitenkaan ole aina siltä miltä näyttää. 

Korhonen kertoo, että Karjasillan rintamamiestaloissa asui miehiä, joilla ei ehkä ollut fyysisiä vammoja, mutta henkisiä kylläkin. Nämä isät tekivät päivät leipätöitä ja illalla jatkoivat loputonta uurastustaan talojensa kimpussa. Perjantaisin he joivat pullon viinaa. Itkivät ja vaikenivat. Kenelläkään ei mitään puhuttu, kaikkein vähiten lapsille, jotka pakenivat lähimetsään leikkimään omaa sotaansa. 

– Nämä miehet purkivat sen sodan rakentamalla näitä taloja. Ettei tarvinnut puhua, Korhonen sanoo. 

Sodan tuska. Se rintamamiestaloihin on rakennettu. Lauta laudalta. Naula naulalta. Samalla mukana on ollut hiljaista iloa. He, jotka rakensivat, he selvisivät. 

He olivat elossa. 

Reportaasi on julkaistu alunperin Suomenmaassa 7/2020. Suomenmaan voit tilata täältä.