Pitääkö olla huolissaan?
TV:ssä alkoi jokunen vuosi sitten sarja ”Pitääkö olla huolissaan?”.
Suomalaisten huolenaiheita käsittelevästä ohjelmasta tuli nopeasti suosittu. Samalla kysymys levisi – veikeästikin käytettynä – ihmisten puheenparteen.
”Pitääkö olla huolissaan?” sopii kysyttäväksi myös suomalaisen politiikan tilasta. Asiasta voi kysyä vakavissaan.
Etenkin viime kuukaudet ovat olleet yhtä riitelyä niin hallitus- ja oppositiopuolueiden välillä kuin hallituspuolueiden välillä. Yhteiskunnassa muutenkin.
Emme me keskustassakaan mitään pulmusia ole olleet.
Samaan aikaan maailman, Euroopan ja Suomen asiat ovat muuttuneet yhä vakavammiksi.
Kansainväliset jännitteet ovat voimistuneet. Tilanne Valko-Venäjän ja Puolan rajalla on vakava.
Korona jyllää jälleen uusien varianttien muodossa. Kotimaan asioissa on vielä ryteikkö muita ongelmia ratkaistaviksi.
Sopimis-, yhteistyö- ja päätöksentekokykyä kysytään, mutta vastakkainasettelu vain kärjistyy.
Pystytkö, lukijani, kuvittelemaan esimerkiksi vihreiden ja perussuomalaisten puheenjohtajat sopimaan jostain asiasta?
Niinpä niin.
Repimällä voi lyhyellä aikavälillä saada enemmän kannatusta kuin rakentamalla. Me vastaan ne -asetelma sytyttää.
Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa.
Kun omaan poteroon kaivautuu niin syvälle, että omaa päätä ei näy eikä toisen päätä huomaa, ollaan peruuttamattoman kaukana politiikan sisimmästä.
Ihmisten asioiden hoitamisesta. Yhdessä.
Kaikesta ei tietenkään tarvitse eikä pidäkään olla samaa mieltä. Kansanvalta on erilaisia näkemyksiä ja niiden yhteensovittamista.
Isoissa asioissa suomalaiset kuitenkin ansaitsisivat parempaa. Ja Suomi tarvitsisi parempaa.
Aiemmin maamme turvallisuudella ei ole politikoitu. Tämä on nyt muuttunut.
Jokaisen ihmisen arkeen vaikuttava sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistusta hämmennetään edelleen. Milloin pelotellaan uusilla veroilla, milloin palvelujen huononemisella, milloin paisuvalla byrokratialla. Tai räikeimmillään vaalien siirtämisellä.
Taloudessa jotkut ovat tekemässä velaksi elämisestä pysyvää. Työllisyyttä parantavia uudistuksia vastustetaan.
Tällä menolla ei saada aikaan turvaa, työtä, tasa-arvoa saati toivoa, vaikka aika suorastaan huutaa niitä.
Ongelmien ryteikkö päinvastoin tihenee.
Vastuu paremmasta politiikasta on meidän päättäjien yhteinen. Muutoksen soisi alkavan oikean keskustelun käymisestä.
Esimerkiksi tahallinen väärinymmärtäminen tai tulkinta toisen sanomisista ei ole keskustelua.
Lakeja pitää tietenkin noudattaa. Ei politiikassa kuitenkaan ole oikeita ja vääriä mielipiteitä tai oikeaa ja väärää sanomisen tapaa.
Aiemmin Suomessa on pystytty keskustelemaan. Emme me ole voineet älyllisesti taantua niin paljon, ettemmekö edelleen siihen pystyisi.
Keskustelua pitää pystyä käymään myös keskustassa. Ilman leimakirveiden heittelyä ja toistemme syyttelyä.
Se, että joku puhuu maahanmuuton ongelmista, ei ole mitään ”persuilua”. Se on keskustelua maahanmuutosta.
Se, että joku puhuu luonnonsuojelun puolesta, ei tee hänestä ”vihervasemmistolaista”. Se on huolta yhteisestä ympäristöstämme.
Kyllä me keskustalaiset ja suomalaiset päättäjistä alkaen pystymme parempaan. Silloin ei pidä olla huolissaan.