Toimittajalta | Kyllä Kekkonen kääntyisi haudassaan – vai voiko sitä oikeasti tietää?
Ei olisi Kekkosen aikana koijattu tällä lailla. Kyllä Kekkonen kääntyisi haudassaan, jos näkisi, mitä nykyhallitus tekee.
Tällaisia päivittelyjä kuulee vuodesta ja hallituskaudesta toiseen. Urho Kaleva Kekkonen on auktoriteetti ja poliittisen historian voimahahmo, jonka perintöön vedotaan hyvinkin herkästi.
Mutta voiko sitä oikeasti tietää, mitä mieltä Kekkonen olisi politiikan nykymenosta?
Urho Kekkosen kuolemasta tuli maanantaina kuluneeksi tasan 40 vuotta. Kekkonen siirtyi ajasta iäisyyteen kotonaan Tamminiemessä 31. elokuuta 1986 muutamaa päivää ennen 86-vuotissyntymäpäiväänsä.
Kekkonen oli suomalaisen politiikan voimahahmo vuosikymmenten ajan. Hän toimi viiden hallituksen pääministerinä ja vuosina 1956–1981 tasavallan presidenttinä. Hänen vaikutuksensa on vahva edelleen.
On aina riskialtista sanoa, että joku menneisyyden hahmo olisi tämän päivän tästä ja tästä asiasta täsmälleen tätä ja tätä mieltä.
Valistuneita arvauksia voi kuitenkin aina tehdä. Kokeillaanpa siis.
Kekkosen Suomi oli toisenlainen kuin nyky-Suomi. Jo yhteiskuntarakenteeltaan ja taloudelliselta kehitykseltään.
Aineellista hyvinvointia oli vähemmän, mutta Kekkosen uran aika oli maassa nousujohteinen. Maatalous-Suomesta tuli teollisuus-Suomi ja lopulta palvelu-Suomi. Teknologia ja aineellinen hyvinvointi kehittyivät.
Nyt elintaso on korkeampi, mutta Suomen taloudella on huonommat näkymät. Huoltosuhde eli käytännössä työssäkäyvän väestön määrä suhteessa eläkkeellä olevaan on järjestelmän kestävyyden kannalta epäsuhtainen.
Miten Kekkonen siis loisi kasvua?
Kekkonen oli teollisuuspoliitikko, mutta myös koulutuspoliitikko. Onko maallamme malttia vaurastua? -pamfletissaan Kekkonen linjasi voimakkaasti koko maan teollistamisen ja tavoitteellisen aluepolitiikan puolesta. Nykyoloissa Kekkonen olisi varmaan hyvin kepulainen, ja hakisi kasvua teollisuudesta ja korkeasta osaamisesta ympäri maan.
Tämä olisi samalla myös työttömyyden taklaamista. Kekkonenhan nimitti aikanaan niin kutsutun hätätilahallituksenkin sen takia, että työttömyys oli noussut. Työttömyysluvut eivät kuitenkaan tuolloin olleet läheskään nykyisellä tasolla.
Kouluverkko pysyisi vahvana, ja etenkin metsäalan teollisuutta tuettaisiin metsäisen maan eri kolkissa. Älykkäänä ihmisenä Kekkonen ymmärtäisi myös ympäristönsuojelun arvon ja yhdistäisi taloudelliset ja ympäristölliset arvot.
Kekkonen varmaankin tekisi Itä-Suomesta erityistalousalueen. Hän etsisi myös keinoja saada Suomeen ulkomaista rahaa, ehkä vaatisi EU:lta enemmän, unionissa kun nyt kerran ollaan.
Eniten tunteita voi herättää spekulointi Kekkosen leipälajilla, ulkopolitiikalla. Teemaa ei tietenkään voi vain ohittaa. Kekkosen motto oli, että jos joko ulko- tai sisäpolitiikan oli oltava rempallaan, olkoon se sitten sisäpolitiikka.
Kekkosen ura ei jätä paljon epäselväksi siitä, millainen hänen linjansa oli. Hän pysyi presidenttinäkin siksi, että oli juuri oikea henkilö hoitamaan idänsuhteita J. K. Paasikiven jälkeen. Puhuttiin Paasikiven–Kekkosen linjasta.
Kekkonen ajoi voimakkaasti Suomen puolueettomuutta kylmän sodan maailmassa. Tämä oli tavoitteellista politiikkaa, jolla pyrittiin pitämään Suomi konfliktien ulkopuolella ja hyvät suhteet joka suuntaan.
Nykyään usein sanotaan, että Kekkonen edisti länsi-integraatiota askel askelelta pitämällä suhteet kunnossa itään. Tämä on totta, mutta Kekkosen tavoite ei ollut jokin kaukaisessa tulevaisuudessa oleva idänsuhteiden katkaisu, kun länteen olisi liitytty riittävän tiukasti. Idänsuhteet pidettiin hyvinä ensisijaisesti Suomen rauhan ja toissijaisesti taloudellisen kehityksen takia. Niin Paasikivi kuin Kekkonenkin pitivät tätä Suomen geopoliittisen aseman kannalta pysyvästi välttämättömänä.
Puolueettomuuspolitiikan huippuhetkiä olivat ne hetket, kun pieni Suomi auttoi idän ja lännen välisessä liennytyksessä. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi Helsingissä 1975 oli Kekkosen uran huipentuma.
Puolueettomuuteen Kekkonen teki yhden poikkeuksen.
– Sodan ja rauhan kysymyksissä Suomi on puolueellinen: Aina rauhan puolella sotaa vastaan.
– Yhteiskunnan silmissä on rauhantyö tunnustettava yhtä isänmaalliseksi kuin mikä tahansa muu kansallisesti jalo toiminta.
Ukrainan sodan suhteen on melko varmaa, että Kekkonen olisi pitänyt puheyhteyden koko ajan auki Kremliin. Natossa saatettaisiin olla käytännön ratkaisuna, mutta samalla tehtäisiin melko varovaista politiikkaa. Natostahan Kekkonen varoitti toteamalla, että päätäntävalta sodasta olisi muualla kuin Suomessa.
Ehkä Kekkonen nostaisi Suomen profiilia, toki omaakin profiiliaan, toimimalla välittäjänä.
Kekkosen ajattelu oli kokonaisvaltaista. Hän pysyi tietoisena maailman konflikteista. Lähi-itääkään Kekkonen ei jättänyt vaille huomiota.
– Israel ei ole alueellisesti pysynyt niissä puitteissa, joihin YK sen perusti. Monien yhteenottojen aikana se on väkivaltaisesti laajentanut aluettaan arabien kustannuksella. Israel ei myönnä omilla tai hallitsemillaan alueilla asuville arabeille täysiä kansalaisoikeuksia, Kekkonen huomautti vuonna 1973.
Millaisen hallituksen Kekkonen haluaisi Suomeen vuonna 2027?
Nykyisen kaltainen hallitus tuskin kelpaisi, mutta eihän se kelpaa juuri kellekään.
Kekkonen oli 1930-luvulta lähtien puolueensa maalaisliiton oikeistovastaisimpia hahmoja. Hän oli tuolloin myös suojeluskuntalainen, joka vastusti kommunismia tiukasti.
Hän oli vasemmistosuuntautunut keskustalainen, joka ei liiemmin välittänyt kokoomuksesta. Kovasti oikeistolaistunut perussuomalaiset olisi hänelle ehkä vastenmielisempi kuin Veikko Vennamon maalaispopulistinen SMP aikanaan.
Totaalisen kokoomusvastainen Kekkonen ei kuitenkaan olisi. Hänellä oli puolueessa luottomiehenään Päiviö Hetemäki, ja 1970-luvulla remonttimiehet tekivät kokoomuksesta salonkikelpoisemman puolueen Kekkosen Suomeen. Ja olihan oppi-isä Paasikivenkin tausta kokoomuksessa.
Oikeistolaistuneen kokoomuksen aikana Kekkonen ajaisi punamultaa tai kansanrintamaa varmaan varauksetta. Nykyinen vasemmistoliitto olisi helpompi kumppani kuin Kekkosen ajan SKDL, jonka sisällä Suomen Kommunistisessa Puolueessa vaikutti vallankumouksellinen vähemmistö.
Kommunistien demokratisointi ja maltillistaminen antamalla hallitusvastuuta oli Kekkoselle taktiikkaa. Kommunistit olivat myös keino pitää yhteyttä Neuvostoliittoon.
Tätä keinoa Kekkonen saattaisi toki käyttää edelleen, eri kysymys vain on, kenet nyt maltillistetaan.
– Käsitykseni mukaan Suomen kommunisteille Suomi on yhtä rakas isänmaana kuin muillekin suomalaisille, Kekkonen sanoi kädenojennuksena.
Keskustaa Kekkonen saattaisi pitää ryhdissä kulisseissa ja selkeästi keskilinjalla. Puheita puolueen oikeisto- ja porvarimäärityksistä Kekkonen moittisi, ymmärtäen tietenkin, että puolueessa on monenlaisia suuntauksia.
Erään keskustan puoluekokouksen jälkeen 1960-luvulla hän moitti puoluejohdolle kuulemiaan puheita kodista, uskonnosta ja isänmaasta ihmetellen sitä, kuinka keskustan puoluekokous kuulosti kokoomuksen puoluekokoukselta.
Suomalaismielinen Kekkonen tietenkin oli, mutta samalla hän piti niin sanottuja hurraaisänmaallisia puheita ja nationalismilla elämöintiä vastenmielisinä asioina.
”Jokainen syy, joka estää kuntoilun, on tekosyy.”
Kansanterveydestä saattaisi tulla tänä päivänä aivan erityinen sydämenasia Kekkoselle. Aihettahan on.
Kekkonen näytti itse esimerkkiä juoksulenkeillään ja jokatalvisilla hiihdoillaan. Tämä kävi iän myötä raskaammaksi, mutta onneksi kilometrit lyhenivät, joten tuhannen kilometrin kerhoon päästiin vielä pitkälti yli 70-vuotiaana.
Joka tapauksessa Kekkonen panostaisi sekä kansanterveyttä edistävään liikuntaan että huippu-urheilun tukemiseen. Kekkosen aikana totuttiin saamaan mitaleja kaikista arvokisoista. Kekkosen oma taustakin oli paitsi huippu-urheilijana myös urheilujohtajana.
Alisa Vainion EM-kultaa Kekkonen olisi hurrannut kuten muutkin suomalaiset.
Miten Kekkonen pärjäisi somessa?
No Kekkonen jos joku olisi someajan poliitikko. Hän osasi politikoida ja hyödyntää aikansa viestimiä ja asemoida itsensä konfliktin osapuoleksi.
Kekkosta piti joko rakastaa tai vihata.
Vaikkapa muutama viikko sitten ilmestyneessä Suomenmaan artikkelissa V. J. Sukselaisesta tätä tutkinut valtiotieteiden tohtori Pekka Perttula vertaili Sukselaista ja Kekkosta, jotka olivat kilpailijoita yhteisen puolueensa sisällä.
– Sukselainen oli kiusallinen Kekkoselle siinä mielessä, että hän ei provosoitunut. Kekkonen olisi nykyaikainen poliitikko, Sukselainen ei pärjäisi. Hän ei ollut kärjistäjä vaan sovittelija, mikä näkyi kaikessa. Kekkoselle oli myrkkyä se, ettei Sukselainen provosoitunut, Perttula kertoi.
Mitähän Kekkonen vyöryttelisi tviiteissään, tiktokkauksissaan tai aamuöisissä Facebook-vuodatuksissaan? Myllykirjeistä voi saada osviittaa, mutta ehkä tätä on turha spekuloida tämän enempää. Peitsi sivaltelisi varmasti terävästi.
Kekkonen oli oman aikansa poliitikko, kuten kunkin ajan poliitikot tapaavat olla. Ehkä hän toimisi tänä päivänä hyvinkin ei-kekkoslaisesti, eihän sitäkään voi tietää.
Kekkonen osasi pelin politiikan. Ehkä Kekkonen lähtisi tänä päivänä aivan eri pelikentille kuin silloin aikanaan.
Kontrafaktuaalinen historiantulkinta eli jossittelu ei ole tiedepiireissä kovin suosittua, mutta jotain siitäkin voi oppia. Onhan se kiinnostava ajatus, mitä Kekkonen ajattelisi nykypäivästä.
Kekkosella perustellaan jatkossakin varmasti aivan vastakkaisiakin kantoja, ja tavallaan hyvä niin. Historiaan peilaaminen antaa aina perspektiiviä pitkiin kehityskaariin.
Ei Kekkonen siitä varmaan pahastu, eikä ihan tuosta vain siellä haudassaankaan käänny.