Kommentti: Onko sotekapinointi viimeinen hätähuuto vai ylimitoitettua kritiikkiä?

Kapina ja taistelu. Tällaisiakin sanoja on liitetty tiistai-iltana kokoontuneeseen pääkaupunkiseudun kaupunkien supervaltuustoon, joka yhteisellä kannanotolla, selvin lukemin mutta ei kuitenkaan aivan yksimielisenä, kävi vastustamaan loppusuoralle kirinyttä sote- ja maakuntauudistusta.

Keskiviikon Ykkösaamussa Antti Lindtman (sd.) ja Emma Kari (vihr.) eivät tosin halunneet puhua kapinasta tai muutosvastarinnasta. Lindtmanin mielestä kyseessä on kaupunkien viimeinen hätähuuto asukkaidensa palveluiden puolesta.

Kokoomuksen valtuutettu Kauniaisista Binga Tupamäki, 19, iloitsi kuitenkin Ylellä, miten hienoa on olla vähän kuin sotajalalla.

– Tämä on merkittävä taistelu, hän luonnehti.

Nuorison suusta se totuus tulee.

Sotekapina onkin ennen muuta opposition taistelu hallitusta vastaan.

– Enemmistöt näyttävät syntyneen pääasiassa oppositiopuolueiden äänin, keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kaikkonenkin toteaa Suomenmaalle.

Mutta miten iso merkitys tällä ulostulolla on? Voiko supervaltuuston kannanotto kaataa sote-maku-uudistuksen?

Kaikkonen ihmettelee kannanoton myöhäistä ajankohtaa. Eduskunnan pitäisi tuota pikaa jo päästä äänestämään asiasta.

– Kyllä se silti luetaan. Sisällössä on varmasti oikeitakin huomioita, mutta hivenen ylimitoitetulta kritiikki tuntuu, hän sanoo.

Keskustaryhmyri toivoisi pääkaupunkiseudulta kuitenkin hieman ymmärrystä myös omien ympyröiden ulkopuolelle.

– Pääkaupunkiseudulla olisi alueen tärkeydestä huolimatta hyvä muistaa, että tässä tehdään uudistusta koko Suomelle, hän huomauttaa.

Kuten taistelussa aina, ruumiita tässäkin rytäkässä saattaa tulla.

Eturintaman urhot ovat puhuneet kauniisti vastuullisuudesta, mutta juuri sitä tässä tuntuu eniten puuttuvan.

Pian viisitoista vuotta valtakunnassa on vallinnut selkeä yksimielisyys uudistuksen tarpeellisuudesta. Sitä pääkaupunkiseudun valtuutetutkaan eivät kiistäneet.

Kuusi hallitusta on jo yrittänyt viidellä erilaisella tavalla toteuttaa sote-uudistusta. Nyt on päästy pitemmälle kuin koskaan aikaisemmin. Yhtä kaikki kivulla pihtisynnytetty ja monista komplikaatioista toistaiseksi elävänä selvinnyt uudistusmalli halutaan jälleen kerran iskeä hengettömäksi.

Onko se vastuullista?

Mediassakin näyttää olevan taipumusta saattaa uudistus mahdollisimman epäedulliseen valoon.

Mielikuvilla on valtava voima. Uudistuksen perusrakenne on yksinkertainen: varmistaa kaikille tasavertaiset palvelut ja hillitä kustannuskehitystä hallintoa tehostamalla. Kokonaisuus näin isossa asiassa on kuitenkin monimutkainen ja lukuisten käänteiden jälkeen suurelle osalle kansalaisista hieman epäselvä.

Pelkojen lietsonnalle on siksi olemassa otollinen maaperä. Varsinkin, kun luottamusta poliittiseen päätöksentekojärjestelmään ylipäätään on nykyään varsin helppo horjuttaa.

Vastuullisuudesta puhuttaessa voi kysyä sitäkin, mikä on median vastuu? Onko oikein ruokkia kauhunsekaisia mielikuvia repimällä otsikoita, vai pitäisikö jakaa objektiivista, faktoihin perustuvaa tietoa?

Asiallista kritiikkiä tarvitaan, mutta epämääräinen mustamaalaaminen ei edistä totuutta saati johda hyvään.

Aika moni sote-maku-uudistukseen myös uskoo. Puolitoista vuotta hiki hatussa mallin valmistelun parissa työskennelleet virkamiehet kunnissa ja maakunnissa seisovat lujasti sen takana. Siellä oikein odotetaan, että viimein päästäisiin tositoimiin.

Epävarmuus myönteisestä lopputuloksesta kuitenkin kasvoi taas tiistaisen kokouksen myötä. Tampereellakin kuuluvat puuhaavan vastaavaa sotenkaatotempausta.

Jan Vapaavuori lietsoi taisteluhenkeä tyylilleen uskollisena toteamalla, että hänen on mahdoton nähdä kenenkään helsinkiläinen kansanedustajan äänestävän uudistuksen puolesta.

Tunteet kiehuivat kokouksessa kuumina, mutta kyyti oli kylmää. Salissa buuattiin ja taputettiin valikoiden.

Jälkipyykkiäkin on piisannut. Kansanedustaja Timo Harakka kävi somessa moittimaan Yleä siitä, ettei se ottanut oppositiopuolueiden vaalikampanja-avausta illan pääuutisiinsa. Harakalle ei riittänyt, että Yle varsin laajasti uutisoi supervaltuustoa ja sen lausuntoa muissa yhteyksissä.

Kaikki tämä kertoo asian merkityksellisyydestä.

Yksi jos toinen saattaa viettää lähiviikkoina unettomia öitä. Hallituksen enemmistö on niukka, eikä uudistuksen kaatamiseen enää montaa uutta sooloilijaa tarvita.

Saako kokoomusjohtaja Petteri Orpo pidettyä joukkonsa yhteisessä linjassa? Uskaltavatko poliitikot tehdä itsenäisiä päätöksiä vai pelkäävätkö kapinakuninkaiden pään sekoittaneiden äänestäjien kostoa? Ketkä kaikki lipeävät?

Ja miten suomalaisten tulevaisuuden palveluiden sitten käy? Sen kai tässä pitäisi olla päällimmäisin huolenaihe.

Jos tuleva hallitus jälleen aloittaa uudistustyön alusta, tie on pitkä. Miten esimerkiksi maakuntien väki saadaan jälleen sitoutettua työhön, aivan uusista lähtökohdista? Muutosjohtajien vakansseista tulee tällä menolla eläkevirkoja.

Joka tapauksessa kiinnostavaa olisi kuulla, minkälaisen kuudennen mallin uusi hallitus toisi pöytään.

Perustuslakivaliokunta on takavuosina pusertanut jo aika monta vaihtoehtoa mappi ööhön. Uusien avauksien vähyydestä puhutaan kummallisen vähän.

Onko siis vastuullista tehdä politiikkaa näin isolla ja kansalaisten kannalta elintärkeällä asialla? Eikö kaikkien yhteisenä tavoitteena pitäisi olla rakentaa mahdollisimman hyvä palvelu- ja hallintomalli suomalaisille? Varmistaa, että turvaverkko toimii ja sairaat saavat hoitoa vaivoihinsa olipa pankkitilin loppusaldo miten pitkä tai lyhyt tahansa?

Selvää on, sitä on toisteltu kyllästymiseen asti, että uudistus ei tule kerralla valmiiksi. Sitä on rukattava matkan varrella vielä moneen otteeseen.

Jos nyt kuitenkin pistettäisiin tämä homma tulille. Viimein. Väki ikääntyy, veronmaksajien määrä vähenee, mutta yhteiskunnan palveluita tarvitsevien porukka sen kun kasvaa. On jo kiire.

Hyvä eduskunta ja vähintään arvoisat hallituksen kansanedustajat, välittäkää suomalaisista sen verran, että annatte uudistukselle mahdollisuuden.