Rintama oli parikymppiselle lotalle välillä pelottava paikka – Nyt satavuotias Kaarina Juntunen kantaa huolta Ukrainan ahdingosta

Elämä

Olihan se melkoista työtä. Lotta Kaarina Juntunen kantoi sankoilla ruokaa sotasairaalassa makaaville rintamamiehille. 

Elettiin talvisodan aikaa, Juntunen oli 16-vuotias. Kun ruuat oli jaettu ja sotilaat syötetty, lottien tehtävänä oli kuskata potilaiden ulosteita täynnä olevat astiat pihalle. Ei ollut sisävessoja eikä sähköä.  

Talvisota oli syttynyt marraskuussa 1939. Lottajärjestöön kuulunut Juntunen oli saanut siirron sotasairaalaan Äänekoskelle. 

– Tehtävään ei ollut muuta koulutusta kuin se, että oli lotta, Juntunen sanoo. 

Vaikka ulosteiden kantaminen ei ollut hommista mukavimpia, ei siitä valitettu. Jonkun piti sekin tehdä. 

Välillä tuli ilmahälytyksiä. Silloin piti laittaa lakanat niskaan ja juosta metsään. 

Maaliskuussa 1940 vajaat neljä kuukautta kestänyt talvisota loppui. Suomi oli menettänyt lyhyessä ajassa lähes 26 000 ihmishenkeä. 

– Rauha tuntui niin hyvälle. En uskonut, että enää voisi tulla uutta sotaa.  

Vuonna 1923 syntynyt Juntunen täytti viime tammikuussa 100 vuotta. Hän on yksi harvoja elossa olevia talvi- jatkosodan lottia. 

Lotta Svärd säätiön mukaan Suomessa on elossa enää 790 lottaa. Pikkulottia on enemmän: 3 573.  

Lotta Svärd säätiön rekistereistä ei selviä, kuinka moni elossa olevasta lotasta on palvellut sekä talvi- että jatkosodassa. Ihmisten eliniän perusteella voi päätellä, että heitä on enää hyvin vähän. 

Juntunen valmistui talvisodan jälkeen asuntolanhoitajaksi. Tuon ajan maailmassa kansakoulujen yhteydessä oli asuntoloita, joissa kauempaa tulevat oppilaat asuivat arkiviikot. 

Juntunen sai nopeasti työpaikan, mutta maailmanpolitiikan tyrskyt tulivat väliin. Kesällä 1941 syttyi jatkosota. Miehet määrättiin rintamalle, lotat palvelukseen. Juntunen lähti Uhtualle, jonne tarvittiin ruuanjakajia. 

Juntunen odotteli Suomussalmella Kiantajärven rannalla olevassa kanttiinissa kyytiä Uhtuan suunnalle. Siellä hän tapasi nuoren miehen. Kaksikko päätti kirjoitella toisilleen. 

Uhtualla Juntusen työskentelypaikka oli aivan rintaman tuntumassa. Etulinjassa olevat sotilaat tulivat sieltä hakemaan kuivamuonapaketteja. 

Ruoka oli kysyttyä, sillä kaikesta oli pulaa ja sotilailla ainainen nälkä. Kysyttyä oli myös tupakka. 

– Joskus jollekin tutulle saatoin vähän salaa antaa tupakkaa, että tuossa on, Juntunen nauraa. 

Rintaman tuntumassa työskenteleminen oli Juntusen mukaan toisinaan pelottavaa. Tykkien jyske ja taisteluiden melske kuuluivat selvästi.  

Välillä oli rauhallisempaa, mutta silloin piti pelätä desantteja. Lotilla oli oma teltta, jonka edessä oli jatkuva sotilasvartio. 

Juntunen muistaa ainakin kerran joutuneensa vihollisen tulitukseen ollessaan autokyydillä ruoanhakumatkalla. Siitä kuitenkin selvittiin. 

Jatkosodassa Suomi valloitti Neuvostoliitolta laajoja alueita. Itä-Karjala haluttiin suomalaistaa, ja alueelle perustettiin muun muassa kouluja. 

Juntunen kuuli, että Äänisen rannalla sijaitsevaan Kontupohjaan kaivattiin asuntolanhoitajia. Hän sai siirron sinne. 

Juntunen piti uusista tehtävistään. Rintama oli siirtynyt kauemmaksi, Kontupohjassa oli kaunista ja rauhallista. Taustalla leijuva sota ei silti väistynyt mielestä. 

– Koko siellä oleminen oli minulle sotilashallinnon alaista lottatyötä.

Asuntolan lapset eivät osanneet aluksi suomea, mutta ruokaa valmistava emäntä puhui karjalan kieltä. Hän toimi tulkkina. 

Paikalliset ihmiset kutsuivat toisinaan kotiinsa tsaijulle, ja Juntunen meni.  

– Silloin uskottiin, että se alue jää Suomelle pysyvästi. Ajattelin, että jään itsekin sinne asumaan sodan jälkeen.

Juntunen kävi kirjeenvaihtoa sodan alussa tapaamansa nuoren miehen kanssa. Lopulta pari kihlautui. He menivät jatkosodan aikana naimisiin. 

Kesällä 1944 Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen ja suomalaisten oli peräännyttävä vauhdilla. 

Juntuselle sanottiin, että nyt on kiire, äkkiä pois. 

Asuntola lapsineen jäi niille sijoilleen. Mukaan Juntunen otti tavaroistaan sen, mitä ehti. 

Junat länttä kohti olivat täynnä. Juntunen sopi kyytiin juuri ja juuri. Suomen puolella tuli itku. Mieleen tulvahtivat Kontupohjaan jääneet lapset. 

– Sinne he jäivät. Monesti olen miettinyt, miten heille on käynyt, miten neuvostoliittolaiset ovat heihin suhtautuneet.

Juntunen muutti asumaan miehensä lapsuudenkotiin Suomussalmelle. Mies ei ollut vielä kotiutunut rintamalta, joten Juntunen tuli taloon miniäksi aluksi ilman aviomiestään.  

Vastassa oli paljon surua. Miehen kaksi veljeä olivat kuolleet sodassa. Toiselta oli jäänyt lapsia orvoiksi. He asuivat samalla tilalla. 

Sotien jälkeen Lotta Svärd -järjestö lakkautettiin ja lottapuvut piti hävittää. 

– Se harmitti kovasti.

Juntunen muutti tammikuussa kotitilaltaan Suomussalmen kirkonkylään palvelutaloon. 100-vuotiaana on sen aika, hän naurahtaa. 

Aviomies on jo kuollut. Juntunen sanoo muistelevansa sotaa usein, mutta liikaa se ei ole mieleen tai uniin tullut. Sota oli osa nuoruutta, eikä sille voinut mitään. 

Uutisia Ukrainan sodasta Juntunen sanoo seuranneensa paljon. Kaikkea hän ei jaksa televisiosta katsoa. Sota on liian kamalaa. 

– On se kun jatkuu vain. Ja siviileitäkin sillä tavalla.  

– Pitkään olen ajatellut, ettei Suomessa enää tarvitse sotia, mutta nyt on käynyt mielessä, että täytyykö sittenkin. Toivottavasti ei.

Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä helmikuussa 2023.

Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä. Lehden voit tilata täältä.