75 vuotta sitten: CIA:n menneisyydestä löytyy natseja, seksikuvilla kiristystä, huumekauppaa ja diplomaattisia selkkauksia
Yhdysvaltain keskustelutiedustelupalvelu CIA (Central Intelligence Agency) syntyi 75 vuotta sitten sodanaikaisen strategisen tiedustelun palvelun jatkeeksi. CIA perustettiin 26. heinäkuuta 1947 kenraalimajuri William J. Donovanin ehdotuksesta. Ensimmäinen päämaja oli pääkaupunki Washingtonissa.
CIA:n tehtävä oli ja on se mikä tiedustelupalvelun yleensä: kerätä ja analysoida tiedustelutietoja ulkomaisista hallituksista, järjestöistä ja yksilöistä, ja raportoida niitä maan hallituksen eri osille.
Tiedustelupalvelun ensimmäiseksi johtajaksi valittiin amiraali Roscoe H. Hillenkoetter, joka osallistui merivoimissa muun muassa Normandian maihinnousuun, haavoittui Japanin hyökkäyksessä Pearl Harbouriin ja palveli Korean sodassa.
Myöhemmistä johtajista tunnetuimpia olivat Allen W. Dulles (1953-1961), Richard Nixonin Watergate-skandaalin aikana vuonna 1973 vain puoli vuotta toimessa ollut James Schlesinger ja tuleva presidentti George H.W. Bush (1976-1977). Myös USA:n ex-ulkoministeri Mike Pompeo johti CIA:ta, vuosina 2017-2018. Häntä seurasi tehtävässä ensimmäinen nainen kautta aikojen, pitkän uran CIA:ssa tehnyt Gina Haspel.
CIA käyttää eri maissa toimivia asiamiehiä eli agentteja ja vakoilusatelliitteja, kuunteluasemia ja muita tiedustelukeinoja. Se toimii Kansallisen turvallisuusneuvoston alaisuudessa ja on sitä kautta USA:n kongressin valvonnassa, mutta toimii huomattavan laajoilla itsenäisillä valtuuksilla verrattuna vaikkapa Suomen sotilastiedusteluun.
Keskustiedustelupalvelun lisäksi Yhdysvalloilla on muitakin tiedustelupalveluita, kuten eri puolustushaaroilla ja digitaalista tiedustelua harjoittava NSA. Liittovaltion poliisi FBI keskittyy rikollisuuden torjuntaan.
CIA oli alkujaan vahvasti kylmän sodan ajan luomus, ja sen toimintaa on arvioitu kriittisesti myöhemmin. Toisaalta historiasta on paljastunut tapahtumia, joita olisi pidetty fiktioon liian kliseisinä ja epäuskottavina.
Yksi tällainen oli ensimmäisen CIA:n tiedustelu-upseerin ujuttaminen Neuvostoliittoon vuonna 1953. Vaivalla toteutettu operaatio lässähti lähes alkuunsa, kun KGB:n eversti vietteli miehen, otti valokuvia ja sai näin välineet kiristää tätä.
CIA:ta on syytetty sekaantumisesta muiden maiden sisäpolitiikkaan sekä huumekauppaan. Tutkijoiden mukaan CIA on tukenut ja auttanut huumekauppiaita ja rahoittanut niistä saaduilla rahoilla salaisia operaatioitaan, joihin ei Yhdysvaltain lain mukaan ole lupa antaa valtion avustusta.
Virallisia syytteitä ei ole nostettu kuin yksittäisiä henkilöitä vastaan, mutta myös Yhdysvaltain huumekauppaa vastaan taistelevat eri virastot ovat myöntäneet, että CIA:lla on voinut olla kytköksiä lähinnä Latinalaisen Amerikan ja aiemmin Kaukoidän huumeparoneihin.
Vuonna 1954 CIA kaatoi Guatemalan vasemmistolaisen hallituksen. Sitä seurasi sotilasdiktatuuri ja verinen, yli 30 vuotta kestänyt sota, jossa kuoli 200 000 ihmistä. CIA tuki aktiivisesti myös muun muassa Irania saahin Reza Pahlavin hallintoa.
Myöhempien todisteiden mukaan CIA yritti useaan otteeseen murhata Kuuban kommunistidiktaattori Fidel Castron. Tiedustelupalvelu toimi aktiivisesti myös muun muassa Vietnamin ja Afganistanin sodissa, mikä on toki sen tehtäväkin.
Jonkinlaista kohtalon ivaa voi nähdä siinä, että CIA:n tuki auttoi afgaanisissejä sodassa neuvostomiehittäjiä vastaan – sissejä, joiden aateperillisistä osaltaan kehkeytyi sittemmin Osama Bin Ladenin johtama ääri-islamistinen terrorijärjestö Al-Qaida.
CIA oli kiinnostunut Suomesta kylmän sodan kuumimpina vuosina. Professori Kimmo Rentolan mukaan CIA:n vuoden 1972 raportista voi päätellä, että sen tietolähteitä Suomessa olivat sosiaalidemokraattinen ministeri Väinö Leskinen sekä myöhemmin diplomaatti Max Jacobson ja keskustapoliitikko Johannes Virolainen.
Kyseessä ei ollut laiton tai edes asiaton toiminta: Rentolan mukaan vaikuttajat vain pitivät yhteyttä idän lisäksi läntisiin tahoihin. Kansainvälisissä tehtävissä oli 1960-1970-luvulla vaikea työskennellä ilman, että tapasi Helsingissä olleita eri tahojen tiedusteluvirkailijoita.
Yksi CIA:lle hankalimmista kysymyksistä oli tiedustelupalvelun rooli natsirikollisten pääsyssä Yhdysvaltoihin. Olot toisen maailmansodan jälkeen olivat Euroopassa paikoin kaoottiset, mutta oikeusministeriössä vuonna 2006 valmistuneen raportin päätelmä on, että USA:n tiedusteluviranomaiset järjestivät joillekin merkittävissä asemissa olleille natseille tietoisesti pääsyn maahan, vaikka hyvin tiesivät heidän taustansa.
”Amerikasta, joka ylpeili olevansa vainottujen turvasatama, tuli – pienemmässä mittakaavassa – myös vainoajien turvasatama”, sanotaan raportissa.
Oikeusministeriö kieltäytyi ensin julkaisemasta raporttia ja taipui julkisuuslakien perusteella antamaan siitä sitten vain sensuroidun version. The New York Times sai koko raportin käsiinsä ja julkaisi sen pohjalta laajan jutun syksyllä 2010.
Raportin mukaan CIA oli päästänyt ”maksimissaan muutamia tuhansia” natsirikollisia maahan tietoisina näiden tekemisistä ja suojellut heitä, koska he työskentelivät joko sen tai esimerkiksi USA:n aseteollisuuden palveluksessa.
Uutena esimerkkeinä raportissa nostettiin esiin Adolf Eichmannin apuna juutalaisten tuhoamissuunnitelmia laatinut Otto Von Bolschwing, joka työskenteli CIA:lle aina vuoteen 1981. Tuolloin oikeusministeriö sai selville Von Bolschwingin menneisyyden ja haki karkotusta, mutta Von Bolschwing ehti kuolla ennen sitä.
Toinen esimerkki oli Mittelwerkin asetehdasta Natsi-Saksassa johtanut Arthur Rudolph. Hän pääsi Yhdysvaltoihin vuonna 1945 rakettialan asiantuntijana ja teki pitkän ja menestyksekkään uran NASA:ssa, vaikka maahanmuuttovirasto vaati hänet karkottamistaan jo vuonna 1949.
Lopulta Rudolph joutui syytteeseen, mutta marraskuussa 1983 hän teki oikeusministeriön kanssa sopimuksen, että vastineeksi syytesuojasta hän luopuu ”vapaaehtoisesti” Yhdysvaltain kansalaisuudesta ja muuttaa Länsi-Saksaan.
Natseihin liittyy myös raportista salattu, vuonna 1997 Yhdysvaltain ja Sveitsin välillä puhjennut kiista. Amerikkalaistutkijat olivat tuolloin löytäneet ”ratkaisevat todisteet” siitä, että Sveitsi oli ostanut natsien juutalaisilta holokaustiuhreilta varastamaa kultaa. Läheskään kaikkea juutalaisilta anastettua kultaa, taideaarteita ja muuta omaisuutta ei ole koskaan löydetty.
Elokuvalliselta kuulostaa myös MK-Ultra eli CIA:n vuodesta 1953 noin 1960-luvun lopulle toiminut salainen ohjelma, jonka tarkoituksena oli tutkia hypnoosiin ja aivopesuun perustuvia tekniikoita.
Kokeita tehtiin LSD:llä (jota tosin käytettiin 1960-luvulla laillisesti muun muassa psykiatristen potilaiden hoitokeinona) ja muilla huumeilla. Koehenkilöt eivät aina tienneet asiasta tai olleet antaneet suostumustaan testeihin.
MK-Ultrassa yhteistyötä CIA:n kanssa tekivät ainakin 44 collegea ja yliopistoa, 15 tutkimussäätiötä tai lääketieteen alan yritystä, tusina sairaalaa ja kolme vankilaa.
CIA:n tuolloinen johtaja Richard Helms määräsi MK-Ultraa koskevat asiakirjat tuhottaviksi vuonna 1973, jolloin ohjelma virallisesti lopetettiiin. Tutkimukset siitä perustuivatkin lähinnä todistajien haastatteluihin, eikä niitä voitu kaikilta osin varmistaa todeksi.
Kaikesta huolimatta CIA on säilyttänyt yhteiskunnallisen hyväksyttävyytensä ja tietyn tarunhohteisuutensakin valtaosan päättäjistä ja kansalaisista silmissä.
Tiedustelupalvelun katsottiin etenkin kylmän sodan ympäristössä ja sittemmin terrorismin vastaisessa taistelussa olevan osa suurvallan turvallisuuspolitiikkaa ja salaisine operaatioineen sen tarpeellinen jatke, vaikka kritiikki toimintatapoja kohtaan voimistui jo 1960-luvun vasemmistoväritteisessä kuohunnassa.
2000-luvun CIA:ta vastustavia tahoja tosin löytyy yhtä lailla äärioikeistolaisista joukoista, joiden keskuudessa salaliittoteoriat tiedustelupalvelun ja FBI:n maan omiinkin kansalaisiin kohdistuvasta urkinnasta ja pakkokeinoista ovat suosittuja.
Nykyisin CIA:n päämaja on nimeltään George Bush Center for Intelligence ja se sijaitsee Langleyssä, Virginian osavaltiossa. Tiedustelupalvelulla on noin 21 500 työntekijää ja sen budjetti on yli 53 miljardia dollaria. CIA:ta on pian puolitoista vuotta johtanut William Joseph Burns.
Lähteitä: Ilta-Sanomat, Kansan Uutiset, Tim Weiner: CIA: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historia (Otava, 2010), The New York Times.