Toivottavasti osaan olla isäni poika
Isäni on syntynyt vuonna 1933 Kangasniemellä kotona, saunassa. Synnytys ei ollut helppo ja sen maailman ajan konsteilla ei ollut kaukana, että minuakaan eikä sisaruksiani sen seurauksena olisi olemassa.
Pihtisynnytys ja ”elvytys” välillä kuumalla ja välillä kylmällä vedellä aloitti jo yli 90 vuotta kestäneen elämänpolun.
Isän molemmat vanhemmat veljet kävivät sodan alusta loppuun, nuorempi Lapin sodankin, mutta onneksi mitään pahempaa ei käynyt. Isälle ovat jääneet mieleen meillekin asti kuuluneet neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen äänet, jotka kuuluivat ukkosenkaltaisena jytinänä rajalta.
Armeijaa isällä oli jokunen viikko jäljellä, kun tuli tieto, että hänen isänsä oli menehtynyt. Teodor-papan eli Teoskan käsinkirjoittama lähetys, jossa oli siviilivaatteet tuli vasta tämän tiedon jälkeen hänelle Korialle.
Siviiliin siirtyminen aikaistui ja tarkoitti samalla ottamista vastuuta tilanpidosta. Kävelymatka reilun 10 kilometrin päästä Sauvamäen asemalta kotiin aamuyöstä on ollut varmasti pitkä ja raskas. Eikä kauaa mennyt, kun myös isän äiti Hilja-mummo menehtyi.
En muista isän olleen vihainen tai edes pahantuulinen juuri milloinkaan. Paitsi kunnanvaltuuston kokouksesta kotiin tullessa. Ehkä sen takia en itse koskaan politiikkaan kokenut suurempaa vetoa. Isä oli pari kautta valtuustossa sekä koululautakunnassa ja lautamiehenä niin kauan, että sai herastuomarin arvonimen. Myös uskottuna miehenä hänellä oli etuoikeus toimia.
Vasta reilusti yli 80-vuotiaana, kun hän sai sairauskohtauksen tajusin ensimmäisen kerran, että isäkin voi tulla vanhaksi. Ja samalla ymmärsin oman vanhenemiseni.
Isän luona kuntoutuksessa kävin lähes joka päivä joku häntä katsomassa. Itsekin melkein päivittäin, kun oli onneksi niin lähellä työpaikkaa ja kotia. Kaikilla muilla ei ikävä kyllä tilanne ollut sama ja liian moni joutuu niin sairastamaan, kuntoutumaan kuin vanhenemaan yksin.
Jopa niin yksin, että toivoivat voivansa päästä tästä maallisesta elämästä pois.
Muistot lapsuudesta tai vaikkapa hevosista saavat kyyneleet tulemaan silmiin. Joskus hän aina sanookin, että miksi sitä on näin herkkä mieli.
Muistan aivan ensimmäisinä asioina kuntoutuksessa, mitä isälle sanoin olleen se, että hänen oma motivaationsa on kaikista tärkein asia palautumisessa. Vaikka puhe oli hieman vaikeaa eikä orientaatio parhaimmillaan, isä ymmärsi asian kristallinkirkkaasti. Ja usein hoitajat löysivätkin hänet oma-aloitteisesti tekemästä erilaisia harjoituksia.
Nyt jo yli 90-vuotiaana isä herkistyy eri asioista usein. Muistot lapsuudesta tai vaikkapa hevosista saavat kyyneleet tulemaan silmiin. Joskus hän aina sanookin, että miksi sitä on näin herkkä mieli.
Minä aina sanon siihen, että tunteiden näyttämisessä ei ole mitään pahaa, päinvastoin. On paljon parempi, että pystyy tuntemaan syviä tunteita ja vähintään yhtä tärkeää, että pystyy näyttämään niitä.
Ja eihän minua olisi isän lisäksi ilman äitiä. Ja jokunen aika sitten äidin ollessa pari päivää sairaalassa isä tokaisi kesken kaiken, että kyllähän tässä sitä äitiä jo vähän ikävä on.
Ovat toki olleet jo 67 vuotta avioliitossa, mutta ei se rakkaus ole mihinkään kadonnut. Maailmassa ei nimittäin ole rakkautta yhtään liikaa.