Hyvinvointivaltio tarvitsee puolustajia

Veroja ei kannata rakastaa eikä vihata. Veroja, kuten muitakin usein tunteita herättäviä kysymyksiä kannattaa lähestyä mummoni ohjetta noudattaen: Istu alas, rauhoitu ja näytä levollisesta.

Meidän perheemme on saanut veroille niin paljon vastinetta suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän kautta, että emme jaksa vihata niitä. Jossain toisessa maassa emme kaikki olisi ehkä edes elossa tai olisimme konkurssissa. 

Jossain toisessa maassa vanhemmillani ei olisi ollut mahdollisuutta kannustaa ja laittaa meitä neljää lastaan koulutukseen, mutta Suomessa se on ollut mahdollista. Tosin sekin kehitys on tällä hallituskaudella kääntynyt huonompaan suuntaan, ainakin tilastojen valossa.

Totta kai verotuksen on oltava työntekoon ja yrittämiseen kannustavaa, mutta oleellista on, mitä saamme veroeuroille vastineeksi. 

Pienituloiselle jokainen euro on elämisen kannalta tärkeä, suurituloiselle ei. Pienituloisen taloudessa ei ole juurikaan särkymävaraa, hyvätuloisen taloutta ei jääkaapin rikkoutuminen tai vuokran korotus aiheuta ongelmia. 

Näitä eroja korostaa entisestään se, että samaan aikaan Suomessa laitetaan esimerkiksi rahastoihin noin miljardi euroa joka kuukausi ja kotitalouksilla on talletuksia enemmän kuin koskaan.

Pahan päivän varalle onkin hyvä varautua. Kaikilla ei siihen ole mahdollisuutta, minkä vuoksi meillä on hyvinvointivaltio, jonka tulee pitää huolta heikoimmista. 

Eduskunnan suuressa salissa tosin kuulee viikoittain, ellei päivittäin, että ihmisten pitää pärjätä omillaan ja valtion pitää vetäytyä kutakuinkin kaikesta. 

Sellainen valtio, joka ei välitä kansalaistensa tasapuolisesta ja oikeudenmukaisesta hyvinvoinnista ei kuitenkaan ole länsimainen hyvinvointivaltio. 

Suomi voidaan vielä lukea hyvinvointivaltioiden joukkoon, mutta kuinka kauan, jos sen puolustajat vähenevät nykyisellä vauhdilla?