Hen­ki­lö Vii­me syk­sy­nä Es­poos­ta läh­ti las­ten leik­ki­puis­to, kos­ka alue oli alun­pe­rin kaa­voi­tet­tu puis­tok­si. Muu­tos­työ­tä ei teh­ty il­man tais­te­lua, Tuu­lia Kos­ki­sen, 80, asui­na­lu­eel­la kun ol­tiin.

Kos­ki­nen kii­pe­si kuor­maa­jan kau­haan miel­tään osoit­ta­maan.

– Puis­to­puo­li to­teut­taa it­se­päi­ses­ti van­ho­ja kaa­vo­ja, vaik­ka leik­ki­puis­to oli toi­mi­va ja kul­ku­rei­tin var­rel­la, Kos­ki­nen pa­hek­suu.

Van­hak­si hän ei suos­tu, vaik­ka kremp­po­ja jo on­kin. Mie­li py­syy nuo­re­na, kun ot­taa kan­taa vä­hän kaik­keen, Kos­ki­nen nau­rah­taa.

Hän on ol­lut kes­kus­tan Es­poon kun­nal­lis­jär­jes­tön ak­tii­vi­nen jä­sen jo yli nel­jä­kym­me­nen vuo­den ajan. Palo ei ole sam­mu­nut.

– Mi­nul­la on hir­ve­än haus­kaa nuor­ten kans­sa, heil­lä on uut­ta te­ke­mi­sen mei­nin­kiä.

Es­poo­lai­sen ker­ros­ta­lo­ko­din ik­ku­nas­ta nä­kyy meri.

Mai­se­ma on Kos­ki­sel­le tär­keä. Se tuo mie­leen lap­suu­den Pet­sa­mos­sa Jää­me­ren ran­nal­la.

Kos­kis­ta on ai­na har­mit­ta­nut, et­tä so­ta­lap­sis­ta pu­hut­ta­es­sa ih­mi­set ajat­te­le­vat vain nii­tä lap­sia, jot­ka lä­he­tet­tiin Ruot­siin.

– He­hän oli­vat evak­ko­ja. So­ta­lap­set pyö­ri­vät so­dan ja­lois­sa. Pet­sa­mon lap­sis­ta ei ole kos­kaan isoa nu­me­roa teh­ty, kos­ka mei­tä oli niin vä­hän.

Petsamon lapsista ei ole koskaan isoa numeroa tehty.

Tuulia Koskinen

Suo­mel­la oli itäi­nen kä­si­var­si vain ly­hy­en ai­kaa. Pet­sa­mo lii­tet­tiin Suo­meen Tar­ton rau­han­so­pi­muk­ses­sa 1920 ja me­ne­tet­tiin Neu­vos­to­lii­tol­le jat­ko­so­dan jäl­keen Mos­ko­van vä­li­rau­has­sa vuon­na 1944.

Tuu­lia Kos­ki­nen, o.s. Jun­tu­nen, syn­tyi Pet­sa­mos­sa ja oli kak­si­vuo­ti­as, kun tal­vi­so­ta syt­tyi. Isä Aar­no Jun­tu­nen meni so­taan, ja muu per­he läh­ti evak­koon Nor­jaan.

Tuu­li­an sis­ko, pie­ni An­ne­li, kuo­li pa­luu­mat­kal­la ai­vo­kal­von­tu­leh­duk­seen.

– Pa­la­sim­me kuor­ma-au­tol­la Nor­jas­ta, ja muis­tan, kuin­ka hän oli la­val­la pah­vi­kää­rös­sä.

Aar­no ja Hel­li Jun­tu­sel­le syn­tyi kaik­ki­aan 14 las­ta, mut­ta heis­tä kuu­si kuo­li jo lap­se­na.

Mo­net tu­li­vat Pet­sa­moon joko Ko­los­jo­en nik­ke­li­kai­vok­sen tai ka­las­tuk­sen vuok­si.

Jun­tu­sen per­heel­lä oli pie­ni maa­ti­la. Äi­ti hoi­ti sitä ja lap­sia, isä teki myös tie­töi­tä ja opas­ti ret­kei­li­jöi­tä.

Kos­ki­nen ker­too miet­ti­neen­sä, mik­si hän ja hä­nen si­sa­ruk­sen­sa ovat ai­kui­si­na­kin nuk­ku­neet niin vä­hän.

Hän us­koo sen joh­tu­van lap­suu­des­ta ja sota-ajas­ta. Pet­sa­mo oli täyn­nä sak­sa­lais­ten tu­ki­koh­tia. Ra­jal­la oli jat­ku­vas­ti ve­nä­läi­siä hiip­pa­rei­ta, len­to­ko­nei­ta pom­mi­tet­tiin. Koko ajan piti ol­la va­ruil­laan.

– Se jäi ke­ho­muis­tiin.

Sak­sa­lai­set so­ti­laat näyt­täy­tyi­vät mu­ka­vi­na nuo­ri­na mie­hi­nä suo­ma­lai­sil­le lap­sil­le, Kos­ki­nen ker­too. Hei­dän kans­saan ol­tiin pal­jon te­ke­mi­sis­sä.

Erää­nä il­ta­na Jun­tus­ten ko­tiin tuli kak­si ve­nä­läis­tä mies­tä, jot­ka pu­hui­vat hy­vää suo­mea. Ve­nä­läi­sil­le tar­jot­tiin kah­via.

Tuu­li­an vuot­ta van­hem­pi veli ki­pit­ti ker­to­maan vie­rais­ta sak­sa­lai­sil­le, mikä joh­ti ve­nä­läis­ten pi­dä­tyk­seen.

Viik­koa myö­hem­min Tuu­lia ja sa­mai­nen veli kuu­li­vat so­ra­tiel­tä saap­pai­den tö­mi­nää ja mars­si­lau­lu Kaa­ri­nan.

Lap­set nä­ki­vät sak­sa­lais­ten so­ti­lai­den mars­sit­ta­van kah­ta ve­nä­läis­tä ja muu­ta­mia omia so­ti­lai­taan jon­ne­kin. He seu­ra­si­vat jouk­koa met­sään.

Tuulia Koskinen käy vanhempiensa ja sisarustensa haudalla Tervolassa joka vuosi, mutta Petsamoon hän ei halua palata.

Jaakko Martikainen

Lap­set nä­ki­vät, mi­ten van­git – kak­si ve­nä­läis­tä ja sak­sa­lai­set kar­ku­rit – jou­tui­vat kai­va­maan hau­ta­kuop­pan­sa, ja hei­dät am­mut­tiin nii­den reu­noil­le.

– Sen jäl­keen juok­sim­me maa­kel­la­riin pii­loon, äi­ti et­si mei­tä koko päi­vän. Vel­je­ni ei kos­kaan suos­tu­nut pu­hu­maan ta­pah­tu­nees­ta.

Tuu­lia ky­syi vuo­sia myö­hem­min äi­dil­tään, on­ko muis­to tot­ta vai on­ko hän ke­hi­tel­lyt sen it­se.

– Äi­ti sa­noi, et­tä tot­ta se on. Ja sitä ta­pah­tui siel­lä pal­jon. Mo­net pet­sa­mo­lai­set lap­set nä­ki­vät ja ko­ki­vat pal­jon asi­oi­ta, jois­ta ei kos­kaan pu­hut­tu.

Tuu­lia oli 7-vuo­ti­as, kun hä­nen per­heel­leen ja noin 5 000 muul­le tuli lo­pul­li­nen läh­tö Pet­sa­mos­ta.

Osa asu­tet­tiin Ka­la­jo­el­le, niin myös Jun­tu­set. Hei­dät ma­joi­tet­tiin San­ta­hol­man sa­han toi­mis­to­ra­ken­nuk­seen.

– Ne oli­vat tosi an­ke­at kak­si ja puo­li vuot­ta. Se oli pie­ni ky­lä­pa­ha­nen, koko lä­hi­a­lu­eel­la oli yk­si toi­mi­va kai­vo. Kana-Kai­jan kans­sa piti ol­la hy­vis­sä vä­leis­sä, et­tä sai juo­ma­vet­tä, Kos­ki­nen muis­te­lee it­sel­lis­tä van­haa nai­sih­mis­tä.

Pet­sa­mo­lai­sia hau­kut­tiin Ka­la­jo­el­la kol­man­nen luo­kan mus­ta­lai­sik­si, Kos­ki­nen ker­too.

Se­ka­vaa sak­kia he toki oli­vat­kin, Pet­sa­moon oli ai­koi­naan tul­lut kuka mis­tä­kin.

Aar­no Jun­tu­nen kuu­lui val­ti­on aset­ta­maan asu­tus­ko­mi­te­aan. Hän kar­toit­ti Ter­vo­las­sa si­jait­se­van Va­re­jo­en alu­een kä­vel­len.

Kes­kel­le met­sää nou­si pet­sa­mo­lais­ten uu­si ko­ti­ky­lä.

– Olim­me on­nel­li­sia, kun pää­sim­me tois­ten nur­kis­ta, Kos­ki­nen muis­te­lee.

– ”Ei mul­le enää sil­miin lois­ta sun pu­nai­set mörs­kät”, tä­ti­ni lau­loi, kun läh­dim­me.

Va­re­jo­el­la oli aluk­si hy­vin al­keel­lis­ta, mut­ta ih­mi­set tart­tui­vat heti töi­hin. He rai­va­si­vat pel­lot, te­ki­vät met­sä­töi­tä, tu­li­pa ky­läl­le kaup­pa ja kou­lu­kin.

– Me­nin pel­lol­le ke­rää­mään kan­to­ja 10-vuo­ti­aa­na, ei se ko­vin hää­viä ol­lut. Va­re­jo­en ole­mas­sa­o­lo kes­ti suun­nil­leen yh­tä kau­an kuin Pet­sa­mon ai­ka, pa­ri­kym­men­tä vuot­ta, ja sen jäl­keen kylä oli mel­kein tyh­jä.

Tuu­lia Kos­ki­nen muis­te­lee Va­re­jo­el­la elet­ty­jä vuo­sia kui­ten­kin läm­möl­lä.

Yh­tei­söl­li­syys oli voi­ma­kas­ta, sa­moin nuo­ruu­den in­to. Hu­vi­tuk­set­kin piti kek­siä it­se. Nuo­ret kir­joit­ti­vat näy­tel­miä, lau­loi­vat ja pi­ti­vät pu­he­kil­pai­lu­ja.

– Olin ai­ka­moi­nen lau­su­ja. Osal­lis­tu­mi­nen jäi ve­riin. Olin 13-vuo­ti­as, kun Va­re­jo­el­le pe­rus­tet­tiin Maa­lais­lii­ton nuor­ten osas­to.

Koti-ikä­vää­kin toki po­det­tiin. Kos­ki­nen muis­taa ”Kur­tin pa­pan”, Jää­me­ren ka­las­ta­jan, jon­ka talo oli Va­re­jo­el­la au­ke­an reu­nal­la.

– Hän kat­soi sitä jänk­hään­sä ja ky­syi, et­tä täs­sä­kö hä­nen lop­pu­e­lä­män­sä meri on.

Tuu­lia oli 14-vuo­ti­as, kun vii­den päi­vän ikäi­nen sis­ko kuo­li hä­nen sy­liin­sä. Vau­va oli syn­ty­nyt kes­ko­se­na ja sai­ras­ti kel­ta­tau­tia.

– Kyl­ve­tin hä­net, puin ihan rau­hal­li­ses­ti, pa­nin pit­si­mys­syn hä­nen pää­hän­sä ja sit­ten vas­ta sa­noin äi­dil­le, et­tä Var­pu kuo­li.

– Sii­hen ai­kaan ei ol­lut lääk­kei­tä tai hoi­toa, sel­lais­ta se elä­mä oli. Kuo­le­ma ei ole kos­kaan mi­nua pe­lot­ta­nut, sitä on näh­nyt niin pie­nes­tä as­ti.

Tuulia Koskinen näyttää kuvaa, jossa on lähdössä perheensä kanssa Kalajoelta Tervolan Varejoelle, petsamolaisten uudelle asuinalueelle. Koskisella on kuvassa kissa sylissään.

Jaakko Martikainen

Kos­ki­nen ta­pa­si ko­ti­ky­läl­lään mie­hen, jon­ka kans­sa hän muut­ti Es­poo­seen vuon­na 1958.

– Es­poos­sa oli vie­lä si­ko­ja ja leh­miä pi­hoil­la kun muu­tim­me, tämä on ra­ken­tu­nut hir­ve­äl­lä vauh­dil­la kau­pun­gik­si.

Pa­ris­kun­nal­le syn­tyi kak­si las­ta. Kos­ki­nen oli käy­tän­nös­sä yk­sin­huol­ta­ja, sil­lä mie­hen työt oli­vat La­pis­sa.

Kos­ki­nen kävi päi­vi­sin töis­sä ge­o­lo­gi­an tut­ki­mus­kes­kuk­ses­sa, il­tai­sin hän te­ki­si sii­vous­töi­tä. Veli aut­toi las­ten­hoi­dos­sa.

Avi­oe­ron jäl­keen Tuu­lia Kos­ki­nen ta­pa­si Ant­ti Kos­ki­sen, jon­ka kans­sa hän on viet­tä­nyt jo 47 yh­teis­tä vuot­ta. Heil­le syn­tyi kak­si las­ta, ja he ovat kas­vat­ta­neet li­säk­si yh­den adop­ti­o­lap­sen. Lap­sen­lap­sia on 13.

Espoossa oli vielä sikoja ja lehmiä pihoilla kun muutimme.

Tuulia Koskinen

Es­poon kau­pun­gin­hal­li­tuk­ses­sa­kin vai­kut­ta­nut Tuu­lia Kos­ki­nen koki po­liit­ti­sen he­rää­mi­sen vuon­na 1974, kun hän oli aloit­ta­nut työt ko­ti­sai­raan­hoi­ta­ja­na ja näh­nyt mo­nia puut­tei­ta van­hus­ten­hoi­dos­sa.

Ker­ran hän meni kah­den vii­kon näl­kä­lak­koon, kun Es­poo uh­ka­si lait­taa pal­ve­lu­kes­kus­ten ruo­ka­pal­ve­lut kiin­ni ke­sä­kuu­kau­dek­si.

– Olin val­tuus­tos­sa sil­loin ja sa­noin, et­tä vain kuol­leen ruu­mii­ni yli lai­tat­te ne kiin­ni.

Kos­ki­nen pi­tää 1970-lu­vun lop­pua eri­tyi­sen in­nos­ta­va­na ai­ka­na Es­poon po­li­tii­kas­sa. Mat­ti Van­ha­nen oli kun­nal­lis­jär­jes­tön pu­heen­joh­ta­ja­na.

– Van­ha­nen oli nuo­ri ja ri­peä, hä­nel­lä oli pal­jon uu­sia ide­oi­ta. Teim­me esi­mer­kik­si leh­tiä ja ja­oim­me nii­tä ym­pä­ri Es­poo­ta.

Kos­ki­nen sai pu­heen­joh­ta­jan teh­tä­vän Van­ha­sen jäl­keen.

Hän toi­voo, et­tä ny­kyi­set Es­poon kes­kus­ta­lai­set an­tai­si­vat nuo­ril­le ti­laa ja vai­kut­ta­mi­sen mah­dol­li­suuk­sia ei­vät­kä pi­täi­si kiin­ni omis­ta ase­mis­taan.

– Nuor­ten pi­tää an­taa rie­hua ihan va­paas­ti, Kos­ki­nen hy­myi­lee.

Kos­ki­nen käys­ken­te­lee es­poo­lai­sen ker­ros­ta­lon pi­hal­la ja vit­sai­lee, et­tä on oi­ke­as­taan su­rul­lis­ta, et­tei hä­nes­tä tul­lut maa­ta­lon emän­tää.

– Oli­sin ha­lun­nut kä­vel­lä maa­ti­lan pi­ha­maal­la ta­ka­ke­nos­sa, avain­nip­pu vyö­tä­röl­lä.

Kos­ki­sen kä­den­jäl­ki nä­kyy ker­ros­ta­los­sa­kin. Hän on is­tut­ta­nut pi­hal­le tu­han­sia kuk­ka­si­pu­le­ja.

– En suos­tu asu­maan ym­pä­ris­tös­sä, jos­sa ei ole kuk­kia.

Kos­ki­nen kä­ve­li vii­me vuon­na Se­naa­tin­to­rin Trak­to­ri­mars­sil­la Suo­men li­pun kans­sa ja ajat­te­li, et­tä maal­ta minä olen tul­lut ja maal­le minä me­nen.

Hän on jo kai­ver­rut­ta­nut oman ni­men­sä Ter­vo­lan su­ku­hau­taan. Kos­ki­nen käy van­has­sa ko­ti­ky­läs­sään joka vuo­si.

Pet­sa­moon hän­tä ei kui­ten­kaan saa.

– Pet­sa­mo on mi­nul­le me­ne­tet­ty maa, sitä ei ole ole­mas­sa­kaan. En läh­de sin­ne kat­so­maan ve­nä­läis­ten ro­mu­ran­to­ja.

Haas­tat­te­lu on jul­kais­tu alun pe­rin Suo­men­maan ai­ka­kaus­leh­des­sä 24.11.2017. Suo­men­maa voit ti­la­ta tääl­tä .