Varuillaan olo jäi kehomuistiin – Tuulia Koskinen on nähnyt teloituksia, sisarusten kuolemia ja pommituksia
Viime syksynä Espoosta lähti lasten leikkipuisto, koska alue oli alunperin kaavoitettu puistoksi. Muutostyötä ei tehty ilman taistelua, Tuulia Koskisen, 80, asuinalueella kun oltiin.
Koskinen kiipesi kuormaajan kauhaan mieltään osoittamaan.
– Puistopuoli toteuttaa itsepäisesti vanhoja kaavoja, vaikka leikkipuisto oli toimiva ja kulkureitin varrella, Koskinen paheksuu.
Vanhaksi hän ei suostu, vaikka kremppoja jo onkin. Mieli pysyy nuorena, kun ottaa kantaa vähän kaikkeen, Koskinen naurahtaa.
Hän on ollut keskustan Espoon kunnallisjärjestön aktiivinen jäsen jo yli neljäkymmenen vuoden ajan. Palo ei ole sammunut.
– Minulla on hirveän hauskaa nuorten kanssa, heillä on uutta tekemisen meininkiä.
Espoolaisen kerrostalokodin ikkunasta näkyy meri.
Maisema on Koskiselle tärkeä. Se tuo mieleen lapsuuden Petsamossa Jäämeren rannalla.
Koskista on aina harmittanut, että sotalapsista puhuttaessa ihmiset ajattelevat vain niitä lapsia, jotka lähetettiin Ruotsiin.
– Hehän olivat evakkoja. Sotalapset pyörivät sodan jaloissa. Petsamon lapsista ei ole koskaan isoa numeroa tehty, koska meitä oli niin vähän.
Petsamon lapsista ei ole koskaan isoa numeroa tehty.
Tuulia Koskinen
Suomella oli itäinen käsivarsi vain lyhyen aikaa. Petsamo liitettiin Suomeen Tarton rauhansopimuksessa 1920 ja menetettiin Neuvostoliitolle jatkosodan jälkeen Moskovan välirauhassa vuonna 1944.
Tuulia Koskinen, o.s. Juntunen, syntyi Petsamossa ja oli kaksivuotias, kun talvisota syttyi. Isä Aarno Juntunen meni sotaan, ja muu perhe lähti evakkoon Norjaan.
Tuulian sisko, pieni Anneli, kuoli paluumatkalla aivokalvontulehdukseen.
– Palasimme kuorma-autolla Norjasta, ja muistan, kuinka hän oli lavalla pahvikäärössä.
Aarno ja Helli Juntuselle syntyi kaikkiaan 14 lasta, mutta heistä kuusi kuoli jo lapsena.
Monet tulivat Petsamoon joko Kolosjoen nikkelikaivoksen tai kalastuksen vuoksi.
Juntusen perheellä oli pieni maatila. Äiti hoiti sitä ja lapsia, isä teki myös tietöitä ja opasti retkeilijöitä.
Koskinen kertoo miettineensä, miksi hän ja hänen sisaruksensa ovat aikuisinakin nukkuneet niin vähän.
Hän uskoo sen johtuvan lapsuudesta ja sota-ajasta. Petsamo oli täynnä saksalaisten tukikohtia. Rajalla oli jatkuvasti venäläisiä hiippareita, lentokoneita pommitettiin. Koko ajan piti olla varuillaan.
– Se jäi kehomuistiin.
Saksalaiset sotilaat näyttäytyivät mukavina nuorina miehinä suomalaisille lapsille, Koskinen kertoo. Heidän kanssaan oltiin paljon tekemisissä.
Eräänä iltana Juntusten kotiin tuli kaksi venäläistä miestä, jotka puhuivat hyvää suomea. Venäläisille tarjottiin kahvia.
Tuulian vuotta vanhempi veli kipitti kertomaan vieraista saksalaisille, mikä johti venäläisten pidätykseen.
Viikkoa myöhemmin Tuulia ja samainen veli kuulivat soratieltä saappaiden töminää ja marssilaulu Kaarinan.
Lapset näkivät saksalaisten sotilaiden marssittavan kahta venäläistä ja muutamia omia sotilaitaan jonnekin. He seurasivat joukkoa metsään.
Lapset näkivät, miten vangit – kaksi venäläistä ja saksalaiset karkurit – joutuivat kaivamaan hautakuoppansa, ja heidät ammuttiin niiden reunoille.
– Sen jälkeen juoksimme maakellariin piiloon, äiti etsi meitä koko päivän. Veljeni ei koskaan suostunut puhumaan tapahtuneesta.
Tuulia kysyi vuosia myöhemmin äidiltään, onko muisto totta vai onko hän kehitellyt sen itse.
– Äiti sanoi, että totta se on. Ja sitä tapahtui siellä paljon. Monet petsamolaiset lapset näkivät ja kokivat paljon asioita, joista ei koskaan puhuttu.
Tuulia oli 7-vuotias, kun hänen perheelleen ja noin 5 000 muulle tuli lopullinen lähtö Petsamosta.
Osa asutettiin Kalajoelle, niin myös Juntuset. Heidät majoitettiin Santaholman sahan toimistorakennukseen.
– Ne olivat tosi ankeat kaksi ja puoli vuotta. Se oli pieni kyläpahanen, koko lähialueella oli yksi toimiva kaivo. Kana-Kaijan kanssa piti olla hyvissä väleissä, että sai juomavettä, Koskinen muistelee itsellistä vanhaa naisihmistä.
Petsamolaisia haukuttiin Kalajoella kolmannen luokan mustalaisiksi, Koskinen kertoo.
Sekavaa sakkia he toki olivatkin, Petsamoon oli aikoinaan tullut kuka mistäkin.
Aarno Juntunen kuului valtion asettamaan asutuskomiteaan. Hän kartoitti Tervolassa sijaitsevan Varejoen alueen kävellen.
Keskelle metsää nousi petsamolaisten uusi kotikylä.
– Olimme onnellisia, kun pääsimme toisten nurkista, Koskinen muistelee.
– ”Ei mulle enää silmiin loista sun punaiset mörskät”, tätini lauloi, kun lähdimme.
Varejoella oli aluksi hyvin alkeellista, mutta ihmiset tarttuivat heti töihin. He raivasivat pellot, tekivät metsätöitä, tulipa kylälle kauppa ja koulukin.
– Menin pellolle keräämään kantoja 10-vuotiaana, ei se kovin hääviä ollut. Varejoen olemassaolo kesti suunnilleen yhtä kauan kuin Petsamon aika, parikymmentä vuotta, ja sen jälkeen kylä oli melkein tyhjä.
Tuulia Koskinen muistelee Varejoella elettyjä vuosia kuitenkin lämmöllä.
Yhteisöllisyys oli voimakasta, samoin nuoruuden into. Huvituksetkin piti keksiä itse. Nuoret kirjoittivat näytelmiä, lauloivat ja pitivät puhekilpailuja.
– Olin aikamoinen lausuja. Osallistuminen jäi veriin. Olin 13-vuotias, kun Varejoelle perustettiin Maalaisliiton nuorten osasto.
Koti-ikävääkin toki podettiin. Koskinen muistaa ”Kurtin papan”, Jäämeren kalastajan, jonka talo oli Varejoella aukean reunalla.
– Hän katsoi sitä jänkhäänsä ja kysyi, että tässäkö hänen loppuelämänsä meri on.
Tuulia oli 14-vuotias, kun viiden päivän ikäinen sisko kuoli hänen syliinsä. Vauva oli syntynyt keskosena ja sairasti keltatautia.
– Kylvetin hänet, puin ihan rauhallisesti, panin pitsimyssyn hänen päähänsä ja sitten vasta sanoin äidille, että Varpu kuoli.
– Siihen aikaan ei ollut lääkkeitä tai hoitoa, sellaista se elämä oli. Kuolema ei ole koskaan minua pelottanut, sitä on nähnyt niin pienestä asti.
Koskinen tapasi kotikylällään miehen, jonka kanssa hän muutti Espooseen vuonna 1958.
– Espoossa oli vielä sikoja ja lehmiä pihoilla kun muutimme, tämä on rakentunut hirveällä vauhdilla kaupungiksi.
Pariskunnalle syntyi kaksi lasta. Koskinen oli käytännössä yksinhuoltaja, sillä miehen työt olivat Lapissa.
Koskinen kävi päivisin töissä geologian tutkimuskeskuksessa, iltaisin hän tekisi siivoustöitä. Veli auttoi lastenhoidossa.
Avioeron jälkeen Tuulia Koskinen tapasi Antti Koskisen, jonka kanssa hän on viettänyt jo 47 yhteistä vuotta. Heille syntyi kaksi lasta, ja he ovat kasvattaneet lisäksi yhden adoptiolapsen. Lapsenlapsia on 13.
Espoossa oli vielä sikoja ja lehmiä pihoilla kun muutimme.
Tuulia Koskinen
Espoon kaupunginhallituksessakin vaikuttanut Tuulia Koskinen koki poliittisen heräämisen vuonna 1974, kun hän oli aloittanut työt kotisairaanhoitajana ja nähnyt monia puutteita vanhustenhoidossa.
Kerran hän meni kahden viikon nälkälakkoon, kun Espoo uhkasi laittaa palvelukeskusten ruokapalvelut kiinni kesäkuukaudeksi.
– Olin valtuustossa silloin ja sanoin, että vain kuolleen ruumiini yli laitatte ne kiinni.
Koskinen pitää 1970-luvun loppua erityisen innostavana aikana Espoon politiikassa. Matti Vanhanen oli kunnallisjärjestön puheenjohtajana.
– Vanhanen oli nuori ja ripeä, hänellä oli paljon uusia ideoita. Teimme esimerkiksi lehtiä ja jaoimme niitä ympäri Espoota.
Koskinen sai puheenjohtajan tehtävän Vanhasen jälkeen.
Hän toivoo, että nykyiset Espoon keskustalaiset antaisivat nuorille tilaa ja vaikuttamisen mahdollisuuksia eivätkä pitäisi kiinni omista asemistaan.
– Nuorten pitää antaa riehua ihan vapaasti, Koskinen hymyilee.
Koskinen käyskentelee espoolaisen kerrostalon pihalla ja vitsailee, että on oikeastaan surullista, ettei hänestä tullut maatalon emäntää.
– Olisin halunnut kävellä maatilan pihamaalla takakenossa, avainnippu vyötäröllä.
Koskisen kädenjälki näkyy kerrostalossakin. Hän on istuttanut pihalle tuhansia kukkasipuleja.
– En suostu asumaan ympäristössä, jossa ei ole kukkia.
Koskinen käveli viime vuonna Senaatintorin Traktorimarssilla Suomen lipun kanssa ja ajatteli, että maalta minä olen tullut ja maalle minä menen.
Hän on jo kaiverruttanut oman nimensä Tervolan sukuhautaan. Koskinen käy vanhassa kotikylässään joka vuosi.
Petsamoon häntä ei kuitenkaan saa.
– Petsamo on minulle menetetty maa, sitä ei ole olemassakaan. En lähde sinne katsomaan venäläisten romurantoja.
Haastattelu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä 24.11.2017. Suomenmaa voit tilata täältä .