Suomen koulutusjärjestelmä herättää maailmalla ihastusta – vieläkö meillä riittää tahtoa pitää ihmettä yllä?
Pikkuisella Irma Pyhälällä oli 1930-luvulla kovat opinhalut. Kiertokouluun oli päästävä heti, kun se vain oli mahdollista.
Koulua pidettiin kotipitäjän Merijärven taloissa. Vanhemmat onneksi antoivat luvan lähteä, vaikka kotona olisi työtäkin riittänyt.
– Numeroita ja kirjaimia opeteltiin, laulettiin ja leikittiin, Pyhälä muistelee.
Ja mukavaa oli. Opettaja oli ystävällinen, ja ikätovereiden seurassa aika kului.
Äiti pakkasi aamulla eväät mukaan. Matka saattoi olla pitkä. Talvipakkasessa leipien voi tarttui käärepaperiin ja maito muuttui jäähileiseksi. Koulupäivät jatkuivat monta tuntia, ja kaukaa kotiin palaavien lasten suolissa kurni nälkä.
Kiertokoulujaksojen päälle Pyhälä sai käydä kansakoulua neljä vuotta ja kaksi vuotta niin sanottuja jatkoja.
– Elämänkoulua on sitten senkin edestä, kun olen näin vanhaksi saanut elää, viime kesänä 90 täyttänyt Pyhälä hymyilee.
Intoa oppimiseen olisi ollut enemmänkin.
– Olisin halunnut käydä koulua, mutta piti olla lapsen ammana ja apuna navetassa. Silloin vain parempiosaiset kävivät koulua, Pyhälä huokaa.
Siihen oli tyytyminen.
Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin suomalainen koulutusihme oli jo totta, ja Pyhälän jälkipolvi on saanut opiskella niin pitkälle kuin on tahtonut.
Siihen äiti ja isoäiti on myös kannustanut.
– Olen sanonut tyttärille, että käykää kouluja, niin ette ole kenenkään elätettävänä.
Yksi parhaiten maailmalla tunnetuista ja tunnustetuista pikkuruisen Suomen ihmeistä on kaikille maksuton ja tehokas koulutus.
Erityistä suitsutusta on saanut peruskoulu. Oppimistuloksilla mitattuna Suomi on ollut vuosikausia maailman kärkimaita.
Diplomaattipiireissä ympäri maailmaa sukkuloiva koulutusasiantuntija Pasi Sahlberg toteaa, että suomalainen peruskoulu nousee keskustelunaiheeksi lähes poikkeuksetta.
– Yleensä kaikki korostavat, miten hienolta suomalainen koulu näyttää, hän kertoo.
Aikaisemmin Suomi herätti kiinnostusta mobiiliteknologian ja koulutuksen osalta. Nyt jäljellä on enää koulutus.
Koulutusta arvostavat suomalaiset itsekin. Ulkoministeriön maakuvayksikön päällikkö Petra Theman totesi Suomen Kuvalehden haastattelussa, että suomalaisen identiteetin pyhin ydin on koulutus.
Itsenäisyyden aikana suomalaisten koulutustaso onkin jatkuvasti noussut. Koulutus on ollut varma portti eteen- ja ylöspäin.
Maalaistorpan tytöistä ja pojista on koulutettu virkamiehiä, ja työläisten lapset ovat päässeet siisteihin sisätöihin. Kiertokoulun käyneiden jälkikasvusta on tullut maistereita ja tohtoreita.
Nuorella valtiolla oli aluksi kova ponnistus, mutta myös luja tahto taata kansakouluopetus kaikille lapsille. Oppivelvollisuudesta säädettiin lailla 1921.
Vähitellen kansakoulut saatiin pykättyä jokaiseen Suomen kolkkaan, vaikka vuosikymmeniä se vei. Viimeinen kiertokoulu lopetti toimintansa vasta vuonna 1951.
Sotien jälkeen keskikoulun ja lukion käyminen yleistyi, ja 1960-luvulta alkaen myös korkeakoulutus lisääntyi nopeasti.
Yksi mahdollistava tekijä oli se, että oppikoulujen määrä kasvoi. Kodin ja koulun välimatka ei enää noussut suurimmaksi esteeksi tiedon valtatiellä. Vuonna 1930 Suomessa oli reilut 200 oppikoulua, vuonna 1950 yli 300 ja 1970 jo 600.
Samoin yliopistot asettautuivat maakuntiin aloittaen 50-luvun lopulla Oulusta ja jatkaen levittäytymistään Itä-Suomen kautta Lappiin asti 70-luvun lopulla.
Saavuttamaton tuli yhä useamman ulottuville.
Myös hajanaista, pieniin yksiöihin keskittynyttä ammattikoulutusta alettiin kehittää 1960-luvulta lähtien.
Perusopetus oli pitkään kaksiväyläinen tie. Risteyskohdastaan kaistat erkaantuivat kauas toisistaan. Iso osa kävi kansakoulun jatkoineen, etuoikeutetummat ja lahjakkaammat siirtyivät neljänneltä luokalta oppikouluun, joka käsitti keskikoulun ja lukion.
Peruskoulu yhdisti vuonna 1973 erilliset reitit repiväksikin äityneen taistelun jälkeen – pelottelusta huolimatta varsin menestyksellisesti, kuten nyt voimme todeta.
Jo Mikael Agricolan ABC-kirian ensi riveillä lausutaan kansansivistyksen perusperiaate, jonka mukaan kaikilla on oikeus opetukseen. Tämä ajatus on suomalaisen koulutusihmeen pohja – ainakin, mikäli Sahlbergiä on uskominen.
– Meillä on huolehdittu kaikista oppilaista, on yhteinen peruskoulu ja kattava erityisopetus. Tukea ovat saaneet kaikki tarvitsevat. Peruskouluun on liittynyt myös oppilaiden hyvinvoinnista huolehtiminen, mikä on muualla poikkeuksellista, hän sanoo.
Peruskoulun idea kopioitiin Ruotsista, mutta siellä se tuntuu tärveltyneen. Suomessa koulu on säilynyt alueellisesti ja sosioekonomisesti katsottuna varsin tasa-arvoisena.
Muissa Pohjoismaissa on Sahlbergin mukaan lähdetty eliitti- ja erikoiskoulujen tielle. Hyvän koulutuksen saavat ne lapset, joiden vanhemmilla on varaa maksaa.
Toinen merkittävä ero naapurimaihin verrattuna on, että meillä opettajakoulutus on erittäin korkeatasoista ja alan houkuttelevuus on säilynyt.
– Opettajat valmistuvat yliopistoista. Myös rehtorit ja muut koulujen johtajat ovat ammattitaitoisia. Nämä kaksi asiaa ovat olennaisia suomalaisen koulun menestystekijöitä, Sahlberg alleviivaa.
Valteri-koulun Onerva-toimipiste Jyväskylässä on yksi konkreettinen osoitus siitä, että opetus kuuluu kaikille. Valtionkoululla on pitkät juuret kuulo- ja näkövammaisten opinahjona.
Onerva on monessa mielessä tämän hetken suomalaisen peruskoulun malliesimerkki.
Viime syksynä voimaan astunutta uutta opetussuunnitelmaa on toteutettu jo pitkään, ja upouuden koulun rakentamisessa on pyritty kaikin tavoin huomioimaan sen periaatteet opetuksen eheydestä, monialaisuudesta, toiminnallisuudesta ja oppilaiden osallisuudesta.
Ensimmäistä kertaa opetussuunnitelma mainitsee myös oppimisympäristön esteettisyyden. Se näkyy Onervassa esimerkiksi taideteoksina, tarkkaan pohdittuna värimaailmana ja levollisuutta luovana yleisilmeenä.
Erityisten oppijoiden koulussa on kiinnitetty paljon huomiota myös akustiikkaan ja esteettömyyteen. Perinteisiä luokkahuoneita liitutauluineen ei näy. Sen sijaan on pieniä oppimismajoja, lähteiksi nimitettyjä avautuvia tiloja sekä puistoiksi kutsuttavia opiskeluhuoneita.
Toiminnallisuus näkyy lukuisina pieninä yksityiskohtina. Oppiminen ei keskity luokkaan vaan on läsnä kaikkialla. Portaita kulkiessaan voi tehdä matematiikkapussista löytyviä laskutehtäviä tai harjoitella kirjaimia.
– On ollut etuoikeus saada rakentaa oppimisympäristöä ja opetussuunnitelmaa käsi kädessä, apulaisrehtori Tuulia Kuntsi iloitsee.
Onervaa ei ole rakennettu päähänpälkähdysten vaan tutkitun tiedon varassa. Lopputulos onnistuttiin toteuttamaan vieläpä kustannusneutraalisti.
Valtion rakennushankkeiden ongelmia selvittänyt Erkki Virtanen mainitisi Onervan yhtenä malliesimerkkinä hyvin johdetusta ja toteutetusta projektista.
– Tavoitteemme on tuotteistaa jotain rakennusprosessista, Kuntsi sanoo.
Onervassa asiat ovat kunnossa, mutta miten menee suomalaisella peruskoululla ylipäätään? Miltä sen tulevaisuus näyttää?
Viime aikojen uutiset ovat maalanneet synkähköä maisemaa, sillä alueellinen ja vanhempien taustasta johtuva eriarvoisuus on lisääntynyt. Hälyttävää on, että pojat tuntuvat putoavan kelkasta.
Pelastaako uusi opetussuunnitelma suomalaisen ihmeen tuhon tieltä, vai ajaako se resurssien puutteessa ja säästöjen kurimuksessa painiskelevat koulut vain syvemmälle suohon?
Kuntsi on innostuneena listannut tulevaisuuden koulun mahdollisuuksia, mutta myöntää olevansa huolissaan tasa-arvon murenemisesta.
– Kunnissa on nähtävä koulujen moniammatillisen työn merkitys, jotta kaikista voidaan pitää huolta. Vain siten uuden opetussuunnitelman idea jokaisen vahvuuksien löytämisestä voi toteutua.
Sahlberg arvioi, että Suomessa on ehkä liikaa paistateltu maailman parhaan koulun parrasvaloissa. On vaarassa käydä kuin Nokialle, joka kuvitteli, että maailman loppuun saakka tehdään puhelimia kuten ennenkin ja muut ajoivat armotta ohitse.
Toisaalta on ehkä pidetty riskinäkin lähteä muuttamaan ihailun kohteena ollutta järjestelmää. Jatkuva kehittäminen on kuitenkin välttämätöntä.
Sahlberg korostaa, että järjestelmämme on edelleen perusteiltaan hyvä ja vahva. Yhtä kaikki, jos halutaan ylläpitää suomalaisen peruskoulun ihme, se edellyttää halua investoida opetukseen sekä uskallusta muuttaakin sitä rohkeasti.
– Suomessa rohkeita päätöksiä tehdään usein vasta selkä seinää vasten. Sitten löytyy valo ja viisaus. Toivoa voi, että joskus siihen kyettäisiin jo silloin, kun asiat vielä ovat hyvin, Sahlberg päättää.
Reportaasi ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 5.5. Lehden voi tilata täältä .