"Romanian Renault" selvisi Itä-Euroopan mullistuksista – Ceausescujen pakomatkakin päättyi Dacian kyydissä
Romanialainen Dacia on nykyisin hyvän ja halvan käyttöauton maineessa ja yleinen näky Suomenkin tiellä. Moni Dacia-kuski ei välttämättä enää edes tunne automerkin juuria pahamaineisessa kommunistisessa diktatuurissa.
Nicolae Ceausescun noustessa Romanian johtoon 1965 maassa ei juurikaan ollut autonvalmistuksen osaamista ja perinteitä, mutta tarve kansanautolle oli huutava. Ceausescu päätti laittaa pyörät pyörimään ja antoi kommunistiselle puolueelle käskyn ryhtyä toimiin asiassa.
Neuvotteluja käytiin vuonna 1966 Peugeotin, Fiatin, Alfa-Romeon ja Renaultin kanssa. Kun Ranskan presidentti Charles de Gaulle vieraili Romaniassa 1966, asia oli esillä ja Romania päätyi sopimukseen Ranskan valtion omistaman Renaultin kanssa.
Sopivaksi tyypiksi katsottiin Renaultin katalogista malli 12, joka oli kuitenkin vielä keskeneräinen. Niinpä osapuolten välillä päädyttiin siihen, että Romaniassa ryhdyttäisiin valmistamaan ensin takamoottorista Renault 8:aa.
Romaniassa kiertäneen tarinan mukaan keskusteluissa oli vaihtoehtona esillä myös hienostuneemman Renault 16:n valmistus, mutta Ceausescu oli pitänyt autoa liian hankalana ylläpidettävänä ”hölmöille” romanialaisille.
Renault 8 sai Romaniassa nimen Dacia 1100. Auto oli käytännössä vain Romaniassa koottu Renault 8. Romanialaisia osia ei käytetty, vaan kaikki tuotiin Ranskasta. Ensimmäinen Dacia luovutettiin Ceausesculle tuotantolinjalta 20. elokuuta 1968.
Dacia 1300:ksi nimetyn Renault 12:n valmistus käynnistyi 1969. Myös Dacia 1300 oli aluksi täysin identtinen Ranskassa valmistetun Renault 12:n kanssa. Kaikkiaan 239:n auton esisarja meni kokonaan puoluevirkailijoiden käyttöön.
Vuonna 1971 autossa alettiin käyttää jo romanialaisia osia, ja seuraavana vuonna massatuotanto pääsi käyntiin. Kotimaisuusaste nousi koko ajan, mutta laadun kustannuksella: siinä missä Renaultin alkuperäinen moottori kesti jopa 300 000 kilometriä, romanialaisella päästiin korkeintaan 100 000 kilometriin.
Vuonna 1977 Daciat olivat jo kokonaan romanialaista valmistetta virtalukkoa lukuun ottamatta. Perusmallin lisäksi valmistettiin farmariversiota ja korkeimmille puoluevirkailijoille tarkoitettua LS-luksusmallia, jossa oli muun muassa radio ja valaistu hansikaslokero. Mallia sai vain mustana.
Perusmallin päivitetty 1310 -versio tuli markkinoille 1979, mutta uutta autossa oli pelkästään uudelleen muotoiltu nelilamppuinen etumaski.
Suomessa Renault 12 oli yleinen auto, mutta romanialaisen version myynti jäi vähäiseksi. Daciaa tuotiin Suomeen vuosina 1972–79 toistatuhatta kappaletta.
Kommunistisen puolueen eliitti alkoi 1970-luvun lopulla kaivata ylellisempää autoa. Ranskalaisten kanssa yhteistyössä syntyi Dacia 2000, jonkinlainen yhdistelmä Renaultin malleja 18 ja 20. Romanialaista siinä olivat tiettävästi vain istuimet ja akut.
Nicolae ja Elena Ceausesculle toimitetussa erikoisversiossa oli sähköikkunat, kolmiportainen automaattivaihteisto, ilmastointi ja 115-hevosvoimainen 2,2-litrainen moottori. Pariskunta nähtiin autollaan liikkeellä usein. Nicolae Ceausescu ei autoaan tiettävästi kuitenkaan koskaan itse ajanut, vaan matkusti mieluiten toisella etupenkillä. Takapenkillä istumisesta diktaattori ei pitänyt.
Elitistiselle 2000-mallille kuta kuinkin täydellisenä vastakohtana Ceausescu antoi 1980-luvun nationalismissaan määräykseen kokonaan kotimaisen kansanauton suunnittelemisesta.
Diktaattorin käskyt olivat selkeitä: auton piti olla alle kolme metriä pitkä, mutta siihen piti mahtua kaksi aikuista ja kaksi lasta. Polttoaineenkulutus ei saanut ylittää kolmea litraa sadalla kilometrillä.
Lopputulemana oli Dacia 500 Lastun, luultavasti yksi historian huonoimmista autoista. Sen kaksisylinterinen 500-kuutioinen moottori kehitti 22,5 hevosvoimaa ja painoa oli 590 kiloa. Auton huippunopeus oli 106 km/h.
Nimestään huolimatta autolla ei ollut tekemistä Dacian kanssa, vaan se oli toisen valmistajan tuote. Autoa valmistaneen timisoaralaisen Tehnometalin työntekijät olivat tottuneempia kanihäkkien kuin autojen valmistukseen, mikä johti katastrofaalisiin laatuongelmiin.
Kaiken lisäksi Ceaușescu halusi auton kansan käyttöön mahdollisimman nopeasti. Diktaattori vaati tehdasta jättämään kaiken tutkimus- ja kehitystyön väliin ja hitsaamaan vain autot kokoon. Yhteensä 6532 autoa valmistui, kaikki ongelmatapauksia.
Omistajat jopa perustivat yhdistyksen vaatiakseen korvauksia, tosin ilman mainittavaa menestystä. Ceuasescun suosiota kelvoton kansanauto tuskin ainakaan lisäsi.
Dacialla oli oma roolinsa myös Romanian vihatun diktaattorin ja hänen hallintonsa luhistumisessa joulunpyhinä 1989.
Paettuaan Bukarestista ensin helikopterilla Ceausescut jatkoivat pakoaan mukana olleiden turvallisuuspalvelu Securitaten miesten pysäyttämällä autolla. Auton omistaja ei ollut kuitenkaan innostunut diktaattoriparin kyydittämisestä, vaan pysäytti auton lyhyen ajon jälkeen ja valitti Daciansa moottorin saaneen vian.
Ceausescut pääsivät jatkamaan toisella pysäytetyllä autolla Targovisteen, jossa piilopaikaksi luvatun paikallisen maatalousteknisen instituutin johtaja lukitsi heidät kuitenkin huoneeseensa. Paikallinen poliisi pidätti Ceausescut ja heidät kuljetettiin paikalliseen varuskuntaan. Pariskunta teloitettiin joulupäivänä 1989.
Toisin kuin jotkut muut itäautot, Dacia onnistui selviytymään Itä-Euroopan poliittisista ja taloudellisista mullistuksista. Käännekohta uuteen aikakauteen tapahtui vuonna 1999, kun Renault osti yhtiöstä enemmistöosuuden. Tänäkin vuonna Dacia Sandero on ollut Euroopan myydyin auto.