Pikkulotat tekivät aputöitä, mutta näkivät myös sodan raakuuden – ”Kerran tuotiin pahasti palaneita potilaita, se näky oli karmea”

Nyt 94-vuotias Hilkka Kuusisto neuvoo nykyihmisiä välittämään toisistaan ja rakastamaan isänmaata.
Itsenäisyyspäivä

Kun talvisota syttyi oulaistelainen Hilkka Kuusisto, 94, oli 13-vuotias. Sodan uhka oli häälynyt varjona arjen yllä jo pitkään. Vanhemmat olivat vakavia ja huolestuneita, mutta ei sodasta paljon puhuttu.

Kun Mainilan laukaukset sitten marraskuussa 1939 ammuttiin ja uhkakuvat muuttuivat todeksi, Kuusisto päätti ystävänsä Kyllikin esimerkkiä seuraten ryhtyä pikkulotaksi. Siihen tarvittiin vanhemmilta allekirjoitettu lupa.

– Kotona ei pantu vastaan, Kuusisto muistelee.

Ensimmäinen palveluspaikka pikkulotilla oli Oulaisissa sijainnut alokkaiden koulutuskeskus. Siellä nuoria miehiä opastettiin pari kuukautta sodankäynnin saloihin, ennen kuin heidät lähetettiin rintamalle. Kuusisto ystävineen hääri keittiöllä perunateatterissa ja juoksutyttöinä.

Pikkulottia myös koulutettiin. Kuusisto osallistui muonituskurssille.

Varsinaiset sotatoimet eivät ulottuneet Kuusiston kotipaikkakunnalle saakka, mutta se näkyi silti kaikessa. Vanhemmat olivat huolissaan rintamalla olevista velipojista ja kaikesta oli puutetta. Elintarvikkeet olivat kortilla. Kauppojen hyllyt ammottivat tyhjinä, mutta ei ihmisillä olisi ollut rahaa mitään ostaakaan.

– Navetassa oli pari lehmänkantturaa, viljeltiin perunaa ja viljaa. Oli ihme, että pärjättiin, Kuusisto toteaa.

Myös lampaita oli pakko pitää, sillä kaupoista ei saanut lankaa.

– Kotona kuului aina äidin rukin ääni.

Sota-aikana oli Kuusiston mukaan itsestään selvää, että jokainen, lotta tai ei, teki työtä isänmaan hyväksi kykyjensä mukaan. Koululaiset muun muassa kutoivat sukkia rintamalla paleleville sotilaille.

– Tiedettiin, että niiden tarve oli kova. Jalkineet olivat huonoja. Sievin kenkiä ei vielä ollut.

Koululaisten työvelvollisuuteen kuului myös tehdä tietty määrä halkomotteja armeijan tarpeisiin. Se oli raskasta työtä, mutta Kuusisto ei muista nuorison nurisseen.

– Kaikki olivat innostuneita. Työ koettiin tärkeäksi. Toisaalta määräyksiin ei ollut nokan koputtamista.

– Sota on ollut mielessä koko elämän, Hilkka Kuusisto sanoo. Kuva: Meri Alaranta-Saukko

Alokkaiden koulutuskeskuksesta tuli myöhemmin sotasairaala. Siellä Kuusiston lottatehtävät jatkuivat konekirjoittajana. Töissä oli paitsi ihan nuoria tyttöjä myös iäkkäämpiä miehiä, jotka eivät kelvanneet enää rintamalle. Heitä kutsuttiin nostomiehiksi.

Kuusistolle on jäänyt mieleen, miten kerran eräs toisen luokan nostomies joutui ilman asianmukaista perehdyttämistä puhelinvastaajaksi. Luultavasti hän ei koskaan aiemmin ollut käsitellyt sellaista laitetta. Kauhusta kankeana hän kuitenkin vastasi puhelimeen. Langan toisessa kysyttiin lääkintämajuria, sotasairaalan jyrkän hierarkian korkea-arvoisinta herraa.

– Lääkintämajuri puhelimeen ja heti, nostomies ärjäisi hermostuksissaan. Kaikki repesivät nauramaan, Kuusisto kertoo ja hykertelee vieläkin hauskalle muistolle.

Naurua enemmän sotasairaalan saleissa kuultiin kuitenkin itkua ja tuskanhuutoa. Konekirjoittajalla ei ollut asiaa loukkaantuneiden sotilaiden huoneisiin, mutta aina välillä silmiin tuli sellaista, mikä järkytti nuorta tyttöä.

Kerran tuotiin pahasti palaneita potilaita. Se näky oli karmea. Hajukin on jäänyt mieleen.

Sodan loppuvaiheessa Kuusiston opinahjoon Oulaisten yhteiskouluun tuli Helsingin pommitusten jaloista kymmenisen lukiolaista. Toimivia yhteiskouluja oli harvassa ja Oulainen sijaitsi sopivasti junaradan
varrella. Pikkukaupunkiin tuli muun muassa sittemmin pianotaitelijana ja -pedagogina kuuluisuutta niittänyt Meri Louhos.

Kuusistolla on vieläkin tallessa Louhoksen työpalvelukortti. Työvelvollisuus koski pääkaupungin nuoria siinä missä maalaistöihin tottuneita paikkakuntalaisiakin.

– Hyvin he sopeutuivat luokkaan. Ei meillä ollut mitään hankauksia, Kuusisto kertoo.

Kun viimein saatiin rauha kolmen sodan loputtua, pikkulotasta oli kasvanut valan vannonut aikuinen lotta. Työvelvollisuus jatkui ja Kuusisto lähetettiin töihin Iijoen uittoon.

– Irrotimme muun muassa karanneita tukkeja. Se oli kovaa työtä. Meillä oli raskaan työn tekijän leipäkortitkin.

Kuusisto kertaa sodan kulkua jäsennellysti ja elävästi. Kuulee, että hän on aikuisenakin perehtynyt laajasti Suomen kohtalon vaiheisiin ja niitä koskevaan kirjallisuuteen.

– Sota on ollut mielessä koko elämän, hän myöntää.

Ei kuitenkaan pelkästään sota, vaan myös siitä selviämisen ihme.

– Vastassa oli 50-kertainen ylivoima. Eikä Suomi hyökkäyksen alkaessa ollut edes kunnolla varustautunut, Kuusisto sanoo.

Sodan loputtua tärkeimmältä tuntui rauha ja se, että Suomi säilyi itsenäisenä maana. Ehdot olivat kovat, valvontakomission kylmä silmä tuntui arjessa pitkään ja sotakorvausten suorittaminen kiristi suomalaisten nälkävyötä. 

– Päällimmäisenä oli silti kiitollisuus ja ihmettely siitä, että Suomen valtio jäi kartalle. Ilman Korkeimman suojelusta se ei olisi ollut mahdollista, Kuusisto painottaa.

Hän toivoo, että isänmaanrakkaus säilyisi suomalaisten mielessä edelleen.

Entisen pikkulotan neuvo nykyihmisille on yksinkertainen:

– Lähimmäisenrakkautta pitäisi olla enemmän. Olisi hyvä, jos ihmiset kyselisivät vähän naapuriltakin, miten tämä jaksaa, eivätkä hakisi vain omaa hupiaan. Yksinäisiä on paljon.

Kuusisto itse ei koe olevansa yksinäinen. Sukulaispoika auttaa ja vie autolla asioille. Kolmen viikon välein kotipalvelutyöntekijä käy siivoamassa. Kirjoja hän lukee edelleen paljon ja kuuntelee radiosta dokumenttiohjelmia.
Jos on sota-aika selkeänä Kuusiston mielessä, samaa voi sanoa myös tästä hetkestä.

– Yhteiskunnan kahtiajako huolestuttaa. Se vie lopulta tosi vaikeaan tilanteeseen. Tähänkin auttaisi se, että ihmiset luopuisivat vähän itsekkyydestään ja ajattelisivat yhteistä hyvää.

Pikkulotat

Vuonna 1920 perustetun Lotta Svärdin tyttöosasto
Kehittäminen aloitettiin 1930-luvulla Fanni Luukkosen aloitteesta.
Pikkulotat olivat 8-16 -vuotiaita.
Tunnuslause oli: ”Ilomielin valmiina palvelemaan, kun kutsuvi syntymämaa.”
Sota-aikana pikkulottien määrä kasvoi. Vuonna 1940 heitä oli 28 000 ja vuoden 1943 lopussa jo 50 000.
Pikkulotat avustivat aikuisia lottia muun muassa sotasairaaloissa, varustehuollossa, muonituksessa ja toimistotyössä sekä sankarihautajaisissa ja sankarihautojen hoidossa. He osallistuivat myös keräyksiin ja talkoisiin.
 
Lähde: Suojeluskunnat ja Lotta Svärd (https://perinne.fi/lotta-svard-jarjesto/tyttotoiminta/)